Enpä olisi uskonut koskaan ryhtyväni levyarviossa nipottavaksi suomenmaikaksi, varsinkaan vankasti punkahtavaa katurockia soittavan yhtyeen levytyksestä. Mutta kun levyn juhlava nimikipale messuaa hartaasti ”minun synnyinmaa… jonka saan nasuttaa”, tirskahdin tahattomasti, kun samaan painokkaan kertsin virkkeeseen osuvat turhan tyypilliset possessiivisuffiksin haihtuma sekä konsonantin siirtymä. Sinänsä Kaupungin Valojen katukieli, kuten ”silkkipaperii”-monikko, uppoaa hyvin ronskiin musisointiin, mutta painokkaan laululyriikan notkahdukset vaatisivat vastaavasti timanttisempaa biisimatskua, jotta sen osaisi ottaa vakavasti.
Erinomaisen ensisinglensä Ilmarinkatu / Pojat ei itke jälkeen Kaupungin Valot on avarampien power pop -sävyjen perään, vaikka säilyttääkin aktiivisen rock’n’roll-kitaroinnin ja rumputulituksen terävimpänä kärkenään. Teemoiltaan kappaleet vaihtelevat arkisista angsteista naivistisiin fantasioihin, joiden symboliikalla irtaudutaan maanläheisyydestä Kuumailmapallon tavoin. Tekstien ja melodioiden yhdistelmien hiomattomuus ei ole pelkästään kieliopillista, sillä sävelkuluissa on tiettyä väkinäisyyttä ja kelauksen makua, jota vankempikaan kertosäe ei kompensoi. Soittamisen ilossa ja energiassa ei ole moittimista.
