KELLY JOE PHELPS: Sky Like A Broken Clock

Tehtyään oman arvionsa mukaan kaiken voitavansa yksinäisenä laulaja/slide-kitaristina USAn uuden juurimusiikin toivo Kelly Joe Phelps on kolmannella Ryko-albumillaan vaihtanut putken pikkailuun ja yksinäisyyden Larry Taylorin (Waits, Canned Heat) pystybasson ja Billy Conwayn (Morphine) rumpujen hienovaraiseen seuraan. Lisätkää tähän vielä Tom Westin hammondin, David Henryn sellon, Jim Fittingin harpun ja Dinty Childsin urkuharmoonin/haitarin ripaukset niin mieleen tulee helposti eräänlainen "Amerikan Nick Drake". Herroja yhdistää myös hyvin vapaasti assosioiva tekstitystyyli.
Jostain itsellenikin mystisestä syystä olen lämmennyt Phelpsin aika epätyypillisesti bluesahtavalle folk-rockille hitaasti, mutta pikku hiljaa miehen pehmeästi käheä laulu ja erinomainen kitaratyö voittavat puolelleen. Levyn saumatonta yhteistyötä tekevä peruskolmikko soitti ensi kerran yhdessä näissä George Howardin intiimisti tallentamissa kolmen päivän sessioissa eikä lisä-äänityksiä heidän osaltaan tehty.
Phelpsin heikko kohta löytyy siitä, että vapaasti polveilevat sävelmät toisinaan hukkaavat varsinaisen melodian hiukan hahmottomaan fiilistelyyn ihan kuten tarinatkin liukenevat välillä pelkkien (joskin vaikuttavien) mielikuvien sarjaksi. Gold Tooth liippaa vaarallisen läheltä Waitsia ja nätti Worn Outkin kuulostaa epäilyttävän tutulta, mutta parhaimmillaan, esimerkiksi mystisesti luikertavalla Taylor Johnilla, deltabluesahtavasti kolistelevalla Sally Rubyllä tai lempeän kiireettömällä Fleashinella, Phelps on sähköistävä kokemus.