Amalie Bruunin Myrkur-aliaksen nimissä tehty musiikki on tahtonut jäädä sivuosaan, kun metallipuristien on pitänyt suu vaahdossa messuta hänen uskottavuudestaan tai sen puutteesta.
Mareridt – Myrkurin toinen kokopitkä albumi – antaa kuvainraastolle hyvin vähän perusteita. Etenkin pohjoismaisessa, usein kansanperinteeseen ja mytologioihin perustuvissa black metal -bändeissä näillä aseilla on kalisteltu ennenkin.
Parhaiten karismaattisen tanskalaisartistin musiikki toimii, kun vuoroin vaikertava laulu, vuoroin raaka kärinä yhdistyy perinteiseen mustan metallin kihinään. Helpointa olisi etsiä yhtäläisyyksiä tämän ajan hipsteribläkkiksestä, mikä jo itsessään on negatiivisesti latautunut käsite. Mareridt on kuitenkin läheisempää sukua 90-luvun norjalaissoundille – sekä black metalin että The 3rd And The Mortalin kaltaisten yhtyeiden eteerisklassisen folk-ilmaisun kautta. Funeral-kappaleella vierailee toinen tummanpuhuva ja kontroversaali naisartisti Chelsea Wolfe. Ihan yhtä hyvin pianon ja kansanmusiikki-instrumenttien kuljettamia kappaleita voisi verrata Tori Amosin paljaaseen ilmaisuun.
Kuten äärimusiikissa yleensä, Mareridt ei sovi joka tilanteeseen. Mutta oikealla hetkellä sen primitiivinen puhuri tempaa kuulijan kohti kaoottisinta myrskynsilmää.
