Levyarvio: Edelleen relevantti ja elinvoimainen Manic Street Preachers – Uutuuslevy toimii parhaiten yksittäisten iskusävelmien kautta

Manic Street Preachers
The Ultra Vivid Lament
Columbia

Vanha kunnon Manic Street Preachers tulee helposti otettua itsestäänselvyytenä, sillä se tuntuu olleen läsnä aina. Korkealla työmoraalilla toimiva 35-vuotias yhtye levyttää ja keikkailee yhä tahtiin, johon monet nuoremmatkaan eivät kykene.

Uuden albumin äärellä se taas muistuu mieleen: Manics on viime vuosikymmenten tärkeimpiä rockyhtyeitä, ja mikä parasta, edelleen elinvoimainen ja relevantti tapaus.

Yhtyeen edesottamukset ovat tyypillisesti jakaneet faneja koulukuntiin. Puristisimmille kelpaa vain punkimpi ja rosoisempi lähestymistapa, mutta monet nauttivat siitä, kun Manics pauhaa isosti ja popisti. Nyt on taas lennokkaamman vaihteen vuoro.

Viisikymppisten herrasmiesten muodostaman trion 14. studioalbumi The Ultra Vivid Lament vertautuu ensikuunteluilla bändin komean massiiviseen mutta aliarvostettuun popteokseen Lifeblood (2004). Itse asiassa uutuusalbumi sisältää niin kirkasotsaisen pianovetoista poppia, että paikoin biiseistä tulee mieleen jopa Abba.

Levyn alkumetreillä tuntuu siltä, että käsissä voi olla todellinen kultakimpale. Singlet Orwellian ja The Secret He Had Missed pauhaavat vastustamattomasti. Jälkimmäisessä James Dean Bradfield saa laulukaverikseen upeaäänisen Julia Cummingin. Myös eeppinen avausraita Still Snowing In Sapporo kuuluu megasoundisen Manicsin valioluokkaan.

Uutuusalbumi sisältää niin kirkasotsaisen pianovetoista poppia, että paikoin biiseistä tulee mieleen jopa Abba.

Laulumelodioissa huvittavat ja viehättävät Bradfieldin tutut maneerit. Vaikka mies on tehnyt samat asiat monesti aiemminkin, silti paatokselliset koukut tempaisevat edelleen mukaansa yhtä sykähdyttävästi kuin 1990-luvulla. Ja komeasti soi kitarakin.

Konsepti jää silti itsensä vangiksi, sillä kappaleet ovat samasta puusta veistettyjä. Joko keskinkertaista tai vähän parempaa säkeistöä seuraa joko keskinkertainen tai hyvä turbovaihteen kertosäe. Korva alkaa kaivata variaatiota, eikä sitä tuo tarpeeksi edes Black Diary Entryssä vierailevan Mark Laneganin baritoni.

Basisti Nicky Wire on kuvaillut levyä futuristiseksi fantasia-albumiksi, jolla tietyt ihanteet ja toiveet eivät kuitenkaan toteudu. Wire käsittelee teksteissä aikamme ilmiöitä purevasti, joskin paikoin hieman hahmottomasti.

The Ultra Vivid Lament toimii parhaiten yksittäisten iskusävelmien muodossa. Albumi ei ole mikään uusi Everything Must Go (1996) tai edes Lifeblood, mutta pätevästä suorituksesta se käy silti. Toivokaamme Walesin hurjille vielä monia levyjen ja kiertueiden täyteisiä vuosia.