MANIC STREET PREACHERS: Lipstick Traces – A Secret History Of Manic Street Preachers

MANIC STREET PREACHERS
Lipstick Traces - A Secret History Of Manic Street Preachers
Sony

Vallankumousta ei sittenkään tullut, mutta Walesin rock-agitaattorien sydän sykkii yhä eri tahtiin kuin useimpien aikalaistensa. Nicky Wire, James Dean Bradfield ja Sean Moore hyvittävät viimevuotisen Foreved Delayed -hittikokoelman julkaisua kertomalla vaihtoehtoisen tarinan, oman versionsa viimeisten viidentoista vuoden tapahtumista. Rock-teoreetikko Greil Marcusin Lipstick Traces -teoksen ja Donna Tarttin The Secret History -bestsellerin avulla nimetty tupla on olemassa vain yhtyettä itseään ja sen uskollisia faneja varten. Internet-äänestyksen avulla valitut b-puolet, julkaisemattomat raidat ja cover-versiot paljastavat Manic Street Preachersin maailmasta enemmän kuin listasijoituksia ja levy-yhtiön pankkitilia varten väsätty sisäsiisti suosikkikavalkadi.

Lipstick Traces -julkaisun irrallisuutta korostaa se, että sitä ei edes yritetty syöttää massoille hieman aikaisemmalla singlejulkaisulla, vaikka tarjolla olisi ollut pari todellista hittitäkyä. Judge Dredd -leffaan aiotun Judge Yr'selfin, viimeisen Richey Edwardsin kanssa äänitetyn kappaleen, tätä levyä varten remiksattu versio jyrää aggressiivisena goottirockina ja singlekokoelman uudeksi raidaksi suunniteltu 4 Ever Delayed soi yhtenä yhtyeen uljaimmista stadionrockeista. Vaikka monien b-puolien suurimmat ansiot ovat teksteissä, niitä ei ole painettu kansiin. Ikävä ajatella, että Manicsin on pitänyt antaa periksi markkinavoimille – mistä muusta tekstien puute voi johtua kuin kustannusteknisistä syistä tehdystä kompromissista?

Toisen levyn lainat rajaavat Manic Street Preachersin musiikillisen viitekehyksen osuvasti. McCarthyn We Are All Bourgeois Now -manifestin herättävä poliittisuus, Primal Screamin Velocity Girlin kirjaimellinen indie-etiikka, Guns N' Rosesin It's So Easyn kapinallinen stadionrock sekä Wham!in Last Christmasin häpeilemätön populaarius kuulostavat kaikki tässä yhteydessä luontevilta ulottuvuuksilta, ja itse kappaleet ymmärrettäviltä valinnoilta.

Vaikka Manic Street Preachersia on jo pitkään syytetty vanhentumisesta ja laimentumisesta, ei sen työlle ole löytynyt uskottavaa jatkajaa. Meikkileikkien, ihmiskunnan sairauksiin pureutuvien tekstien ja mestarillisten rockbiisien saumaton yhdistäminen vaatii enemmän kuin viimeisimpien villityksien perässä viidentoista minuutin suosion metsästäminen.