MANIC STREET PREACHERS: The Holy Bible – 10th Anniversary Edition

Kymmenvuotisjuhlan kunniaksi ehostetun Pyhän Sanan laittaminen soittimeen oli hiukan pelottavaa, sillä aikoinaan suuren vaikutuksen tehnyt eepos ei ole soinut taloudessani kertaakaan tällä vuosituhannella. Ensimmäinen reaktio olikin pieni hämmästys. Tämähän kuulostaa laiskemmalta, vähemmän punkilta kuin muistin. Kertosäkeen tapaisiakin levyltä löytyy.

Hyvältä levy silti kuulostaa. James Dean Bradfieldin riffit ovat edelleen rautaa ja harvoin kuulee näin epätoivoisen vimman vallassa soittavaa yhtyettä. Ja harvoin kuulee näin omaperäistä musiikkia.

The Holy Bible oli melkoinen kummajainen ilmestyessään vuonna 1994. Samana vuonna ilmestyivät muun muassa Definitely Maybe sekä Parklife ja kansa meni sekaisin brittipopista. Ei ollut suuri ihme, että levy tipahti Englannissa ensimmäisen listaviikon kuudennelta sijalta lähes suoraan ulos koko listalta. Stalinista, anoreksiasta, kuolemasta ja keskitysleireistä kertova albumi ei ollut yhtä kovaa valuuttaa kuin lagerin kittaamisen taustamusiikiksi paremmin sopivat Beatlesiä ja Kinksiä kumartavat singalongit.

The Holy Biblea ympäröivä myyttisyys johtuu pitkälti siitä, että yhtyeen kitaristi Richey Edwards katosi jäljettömiin muutama kuukausi albumin julkaisun jälkeen. Psyykkisesti huonossa jamassa ollut Edwards vastasi valtaosasta albumin sanoituksia, joista on etsitty vastauksia kitaristin katoamiseen ja mahdolliseen itsemurhaan (muun muassa Die In The Summertime).

The Holy Bible ei ollut kuitenkaan puhtaasti "Richeyn levy", jollaisena se nykyisin tunnetaan. The Holy Bible oli myös Bradfieldille vähintään samanlainen pakkomielle kuin Richeylle. Jos Richeylla oli pahoja ongelmia, ei Bradfieldinkään maailma ollut levyn kirjoittamisen ja äänittämisen aikoihin kovin valoisa. Hänen äitinsä oli juuri sairastunut syöpään ja pitkäaikainen tyttöystävä lähtenyt lätkimään. Bradfieldin uppoutumisesta levyn tekoon kertoo esimerkiksi se, että hän kirjoitti Faster-kappaleen uudestaan yli kahteenkymmeneen kertaan.

Suoraa musiikillista vertailukohtaa The Holy Biblelle ei ole olemassa. Levyn soundissa on samaa ulkopuolisuutta ja synkkyyttä kuin Joy Divisionin, Magazinen tai The Soundin musiikissa, mutta The Holy Bible on huomattavasti raivokkaampi ja määrätietoisempi. Vähän kuin alkuaikojen Guns N' Roses soittamassa Joy Divisionia.

Postpunkin ollessa nyt muodikkaampaa kuin 70-luvun lopulla, jolloin nyt jalustalle nostetut bändit vaikuttivat, voisi kuvitella, että myös The Holy Biblen soundi kuulostaisi tuoreelta. Tietty 90-lukulaisuus puskee kuitenkin levystä läpi, vaikka sen selkeimmät vaikutteet tulevat 70- ja 80-luvuilta. Levyn 20-vuotispainos kymmenen vuoden päästä todennäköisesti kuulostaa jälleen täyden viiden tähden albumilta.

Remasteroidun albumin lisäksi nyt julkaistusta laitoksesta löytyy tarpeeksi vastinetta pennosille. Mukana on julkaisematon, jonkin verran sliipatumpi jenkkimiksaus albumista, live-raitoja sekä dvd, jolta löytyy haastatteluja, tv-esiintymisiä ja live-pätkiä.