Nicky Wiren ”I don’t want my children to grow up like me” -sanat aloittavat osuvasti entisten ikonoklastipunkkareiden uuden albumin. Alun perin 70 Songs Of Hatred And Failure -nimellä kulkenut projekti on jakautunut kahdeksi erilliseksi lähellä toisiaan julkaistavaksi albumikokonaisuudeksi.
Ensimmäisenä julkaistu Rewind The Film on Manic Street Preachersin melankolisin levy sitten vuoden This Is My Truth Tell Me Yoursin (1998), ollen kuitenkin syvällisempi ja vakavampi. Yhtye ei ole milloinkaan aiemmin loikannut näin kauaksi kollektiiviseksi perinnöksi luokiteltavasta tuotannostaan – James Dean Bradfield, Sean Moore ja Nicky Wire ovat viimein päässeet eroon Richey James Edwardsin jo hieman painolastiksi käyneestä haamusta.
Rewind The Film -levyn tuotanto on moderni, mutta siitä kuulee selkeitä vaikutteita 1960-luvun Scott Walkerin ja yhtyeen rakastaman Burt Bacharachin tuotannosta. Liki jokaisen kappaleen pääinstrumentaatio koostuu akustisesta kitarasta ja jousiorkesterista. Rewind The Film on kuin yhdistelmä Manic Street Preachersin 1990-luvun lopun tuotannon kaihoa ja The Holy Biblen (1994) aikaista luokkayhteiskuntakritiikkiä – tällä kertaa tosin huomattavasti henkilökohtaisemmasta näkökulmasta kerrottuna.
Manic Street Preachers on mielenkiintoisessa tienristeyksessä. He kuulostavat keski-ikäisinä ja seestyneinä energisiltä ensimmäistä kertaa aikoihin ja tekevät samalla parhaan levynsä 15 vuoteen.
