MANIC STREET PREACHERS: Send Away The Tigers

Olisi mielenkiintoista tietää, mikä on motivoinut Manicsia jatkamaan uraansa kahden kokoelman sekä James Dean Bradfieldin ja Nicky Wiren sooloalbumien jälkeen. Sen kummemmin yhtyettä arvottamatta, sen tyylitaju ja pöyhkeä sanomisen tarve on ollut leimallisesti 90-luvulle kuuluvaa. 2000-luvulla ei trio modernista enää käy.

Löytyi kipinä sitten mistä tahansa, Send Away The Tigers kuulostaa siltä, että se on syntynyt paineettomissa ja leppoisissa merkeissä. Levy on pakoton, jopa hyväntuulinen. Se on tiettyyn pisteeseen asti plussaa, mutta jatkuvassa kuuntelussa rallattelu muuttuu tyhjänpäiväisyydeksi.

Jos bändin edellistä albumia (Life-blood, 2004) verrattiin U2:een, eivät nuo mielleyhtymät tule onneksi esiin Send Away The Tigersilla. Manic Street Preachers ei todellakaan ole tinkinyt poliittisuudestaan, mutta viitteitä olisi ainakin pateettisuuden vähenemisestä. Turha bonotus siis on poissa. Mutta jos bändiltä kaipaa todellista kuulijan haastamista, saa pettyä pahemman kerran. Vuosien varrella tietyt soundiin liittyvät ominaisuudet ovat muuttuneet ilmiselviksi maneereiksi. Joku voi rakastaa kosken lailla pauhaavia syna-viuluja, mutta liika on totisesti liikaa. Harvassa biisissä niitä ei käytetä ja esimerkiksi Autumnsongissa tungetaan samaa huttua kerros toisensa päälle. Ähkyhän siinä tulee.

Ei Send Away The Tigers millään muotoa tympeä levy silti ole. Nina Perssonin tähdittämä Your Love Is Not Enough on näin kesän alla julkaistuna täydellisesti vuodenaikaan sopiva pop-schlaageri ja varmasti seksikkäin Manics-biisi kautta aikojen. Imperial Bodybagsissa huvittaa yltiönaivistisen politisoinnin yhdistäminen reipaspoljentoiseen punk twistiin. Kolmikolla on huumorintajua.