MANIC STREET PREACHERS: Postcards From A Young Man

Arvio julkaistu Soundissa 9/2010.
Kirjoittanut: Kai Latvalehto.

James Dean Bradfield on aina osannut aidosti laulaa, mikä ennen 1990-luvun puolivälin britpop-aaltoa oli harvinaista saarivaltakunnan indiepiireissä. Manicsin varhaiset glam- ja hardrock-vaikutteet tai äärivasemmistolaisuus eivät nekään istuneet aikaansa mitenkään.

Arvio

MANIC STREET PREACHERS
Postcards From A Young Man
Columbia

James Dean Bradfield on aina osannut aidosti laulaa, mikä ennen 1990-luvun puolivälin britpop-aaltoa oli harvinaista saarivaltakunnan indiepiireissä. Manicsin varhaiset glam- ja hardrock-vaikutteet tai äärivasemmistolaisuus eivät nekään istuneet aikaansa mitenkään. Richey Jamesin katoamisen ja fantastisten albumien Everything Must Go (1996) ja This Is My Truth Tell Me Yours (1998) jälkeen walesilaiset kuitenkin kuuluivat vuosituhannen vaihteen merkittävimpiin yhtyeiden joukkoon. 2000-luvulla tyyli on vaihdellut levyltä toiselle, mutta biisimateriaali on ollut hengetöntä.

Eikä Postcards From A Young Man tuo tähän parannusta. Levy on rennompi ja helpommin lähestyttävä kuin edelliset, mutta tukkoista on yhä. Myös tuotannollisesti. Runsaat jousisovitukset ja pianovetoiset a-osat eivät takaa 1970-luvun Queenin uljautta. Välillä Bradfield kuulostaa siltä kuin viisikymppinen Robbie Williams tai englantia oppinut Klaus Meine tallustelisi pienessä usvassa Blackpoolin laiturilla. Paksuimmaksi pöperö menee kun ihannoimani Echo And The Bunnymen -yhtyeen teerikukko Ian McCulloch vierailee Some Kind Of Nothingness -kappaleessa. Viimeistään siinä vaiheessa, kun gospelkuoro vyörähtää paikalle.

Jälki on kuitenkin edelleen vakuuttavaa, kun kolmikko ei pyri maalailemaan pastisseja, eikä viihdyttämään. The Descent on mainiota helppoa ja keski-ikäistä Manicsia, jonka tason melodisuuteen Noel Gallagher tuskin enää kykene. Auto-Intoxication yllättää yhdistämällä junnaavan pubrockin, Pink Floydin ja räyhäävän kulmikkaat kertosäkeet. A Billion Balconies Facing The Sun toimii vääjäämättä, vaikka se ei ilmeisesti käsittele lomaosakkeen omistamisen iloa aurinkorannalta, vaan kyseessä on Nicky Wiren mediakriittinen kannanotto.

Golden Platitudes -slovarissa onnistutaan avioerotarinaan upottamaan sekä kommunismi että liberaali vasemmisto. Vai viitatanko riveillä ”Where did the feeling go/where did it all go wrong” mahdollisesti muuhunkin kuin parisuhteeseen?

Lisää luettavaa