MANIC STREET PREACHERS: Lifeblood

MANIC STREET PREACHERS
Lifeblood
Epic

Edellisen pitkäsoittonsa Know Your Enemyn (2001) ilmestyessä Manic Street Preachers toitotti suuren ääneen "juurilleen paluusta" ja "itsensä löytämisestä". Lopputulos oli kuitenkin sekava kokoelma lauluja, joissa Manics yritti epätoivoisesti yhdistää Richey Edwardsin aikaisen aggressiivisuuden myöhempien vaiheiden majesteettiseen kitararokkiin. Onneksi jotkut yhtyeet ottavat virheistä opikseen. Lifeblood-levyllä esittäytyy piirun verran aikuistuneempi, mutta selvästi määrätietoisempi kolmikko.

Manicsien nahanluonti on Lifebloodin myötä ollut yllättävän radikaali. James Dean Bradfieldin tyylikäs kitaratyöskentely on kokonaisuudessaan läpikäynyt armottoman laihdutuskuurin, mutta erityisen vahvasti saksen alle ovat joutuneet perinteiset riffirokkailut. Niitä ei Lifebloodilla ole lainkaan. Tilalle ovat nousseet vahvasti kaiutetut, 80-lukuisen muodikkaat soundit, jotka ovat paljon velkaa muun muassa U2:lle, The Curelle ja New Orderille. Hyväksi esimerkiksi käy Empty Souls -biisi, jonka intro on liki identtinen U2:n New Year's Day -klassikon kanssa. Myös Bradfieldin äänelle on tapahtunut kummia. Useammassakin kappaleessa, kuten The Love Of Richard Nixon -singlessä, miehen lauluosuudet ovat saaneet ylleen täysin uuden sävyn – vanhoista, tunnusomaisista maneereista ei ole tietoakaan.

Potentiaalisia uusia Manics-suosikkeja levyllä on useita. Haikea A Song For Departure, viileää tunnetta tihkuva To Repel Ghosts ja hämäävällä tittelillä siunattu Glasnost ovat takuuvarmoja keikkojen kohokohtia. Life-bloodille yhtye on myös onnistunut kirjoittamaan parhaat hitaat kappaleensa pitkään aikaan. Aiemmilla levyillä nämä kappaleet (muun muassa The Ever-lasting) ovat vaikuttaneet pelkältä täytemateriaalilta, mutta nyt esimerkiksi Emily ja Solitude Sometimes Is nousevat aivan mitalisijoille asti.

Vahvimmat syyt muutoksiin ovat ilman muuta tuottajat Greg Haver ja Tony Visconti. Valta-osan biiseistä tuottanut Haver on pelkistänyt Manicsien ilmaisua rutkasti, mutta pääasiaa, eli hienoja melodioita hän ei ole lähtenyt sorkkimaan.

Kärkevä poliittisuus ja paisuttelevat jouset ovat kuitenkin loppupeleissä vain kulissia – painavan asian voi tuoda selvästi esille myös ilman turhaa alleviivausta. Lifebloodin leimaa antavin piirre onkin elämänkokemuksen mukanaan tuoma tyyneys. Samalla bändin hiljaisena jäsenenä tunnettu rumpali Sean Moore pääsee ensimmäistä kertaa näyttämään osaamisensa koko mittakaavassaan. Visconti onkin todennut Mooren olevan "bändin todellinen multi-lahjakkuus", jonka visiot sekä sävellys- että sovituspuolella nostavat Lifebloodin parhaaksi Manics-levyksi sitten Everything Must Gon (1996). Tämän väitteen voin vaivatta allekirjoittaa.