Kotoinen noise rock -yhtye esittäytyy kolmoslevyllään pätevänä alansa toimijana ihan kansainvälisestikin mitattuna. Smile Lessissä kuuluu Fugazin ja Shellacin kaltaisten kulmakivien särmikäs ote, ja sisältö on niiden läpi suodatettua suomalaista kolhoutta.
Yhtye lähestyy punk- ja metallisävytteistä metelirockia mielenkiintoisen kulman kautta painottaen ilmaisuaan enimmäkseen synkän metallisesti kuorrutettuihin post-punk -sävyihin. Vaanivan raskas ilmaisutapa on tunnetilojen osalta tehokas, mutta ne katharttisimmat maailmanlopun räjähdykset jäävät kokematta. Toisaalta on hyvä, että perussapluuna ei määritä mitä pitää missäkin vaiheessa biisiä tapahtua, mutta täytyy myöntää että kunnolla urku auki meuhkaaminen tekisi gutaa. Tällaisenaan aika iso osa levystä on keskitempoisena dronettavaa kasvattelua ilman palkinnoksi saatavaa purkausta.
On toki totta, että Throatin painostava ja synkästi kolkkaava ilmaisu on romuluista ja karheaa ilman silmitöntä tykittelyäkin. Yhtye painottaakin runsaasti tummiin ja yksinkertaisiin melodioihin, jotka jäävät ihmeen tehokkaasti mieleen. Junnaavammatkin kappaleet ovat hyviä, mutta parhaat hatsit irtoaa aggressiivisemmin mäiskivästä Shotsista. Siinä tomikompista ja nypläyksestä siirrytään myös päin pläsiä paahtavaan mätkintään.
