Levyarvio: Itseään kadottamatta setäytynyt – Iron Maidenin mittava uutuus ryskää tarvittaessa myös tanakasti

Iron Maiden
Senjutsu
Parlophone

Pelko valtaa mielen Senjutsun kappaleiden pituuksia vilkaistessa. Vain kaksi raitaa on kestoltaan viisi minuuttia tai vähemmän. Joko taas mennään päämäärättömän kankealla pseudo-progeilulla ja loputtomalla biisinnimen hoilottelulla?

Onneksi ei. Tällä erää häiritsevimmäksi maneeriksi muodostuu laulumelodian tuplaaminen lead-kitaralla, eikä sekään rasita liiaksi. Helmasynniksi siunaantunut pöhö tosin vaivaa edelleen.

Luomusti puskeva albumi on rennosti soittavan veteraanibändin lämminhenkisen turinoiva levy.

Tyhjäkäyntiä nimittäin on. Oivaksi paljastuvasta 80-minuuttisesta albumista olisi saanut rajuin toimenpitein puristettua miltei loistavan 40-minuuttisen. Tiivistämisen jalossa taidossa Iron Maiden ei ole etenkään 2000-luvulla loistanut. Kappaleet etenevät verkkaisesti ja yhtye tuntuu lähinnä nautiskelevan kelpo sävellysten äärellä. Kappaleista olisi silti voinut napsaista venytettyjä introja, liikoja kiertoja, ylipitkiksi käyviä välikkeitä ja turhia outroja ihan surutta. NWOBHM-konkarit tuntuvat yhä nauttivan soittamisesta, niin menköön ja pitkän kaavan mukaan.

Hyväsoundinen, luomusti puskeva albumi on rennosti soittavan veteraanibändin lämminhenkisen turinoiva levy. Siinä on sopivasti rentoutta ja musiikillista rauhallisuutta. Yhtye tekee asiat pakottomasti, koheltamatta tai liikoja yrittämättä. Rauhalliseen kallistuvat sävelet ja selkeät rytmit sopivat ikämiesten käsittelyyn luontevasti. Yllättävän vahvasti kuuluvat syntikat tuovat napakkaan bändisoundiin täyteläistä kuulautta.

Ennakkobiisi Writing On The Wall hätkähdytti kutkuttavasti southern rock -sävyillään. Kappale osoittautuu aivan mainioksi ralliksi, mutta levyn avaava jylhänpuoleinen nimibiisi ei tomeran alkunsa jälkeen lupaa järin hyvää. Raskassoutuisen valssin yleinen etenemättömyys ei jaksa kannatella kahdeksaa minuuttia.

Kakkosbiisi Stratego laukkaa jo reimasti, eikä humman nivelten kolotusta juuri huomaa. Lost In A Lost World on melodisesti vahva mutta vähän tahmainen kokonaisuus. Naseva Days Of Future Past jyskää tanakasti, ja myös progressiivisempaa laitaa edustava The Time Machine toimii erittäin hyvin. Slovarimpi Darkest Hour jää puolivillaiseksi soitteluksi ja kailotteluksi.

Melodiat ovat kauttaaltaan vahvoja, ja rennosti askeltavat kappaleet sopivat yhtyeen näppeihin hyvin.

Levy päättyy kolmeen yli kymmenminuuttiseen raitaan. Shuffle-rytmillä voimallisesti askeltava Death Of The Celts osoittautuu varsin vahvaksi. Sen pitkät kitarailottelut ovat yllättävän nautinnollista kuultavaa ja simppelisti mutta voimalla yhdessä soittava bändi kuulostaa hyvältä. Pisin kappale, uhkaavalla ja syntikkavahvisteisella melodiakululla höystetty The Parchment on niin ikään hämmästyttävän toimiva, keskivaiheilla uhkaavasta haukotuksesta huolimatta. Hell On Earthissa on ainekset majesteettiseen päätökseen, mutta siinä on liikaa pitkäpiimäistä hajanaisuutta.

Vaikka saakin nyt osakseen urputusta, Senjutsu on aivan positiivinen suoritus. Melodiat ovat kauttaaltaan vahvoja, ja rennosti askeltavat kappaleet sopivat yhtyeen näppeihin hyvin. Tyhjäkäyntiä levyllä on kosolti, mutta se ei kuitenkaan ole tuskastuttavaa haahuilua vaan lähinnä mukavuudenhaluista, lievästi vajaatehoiseksi jäävää eeppisyyden tavoittelua. Iron Maiden on setäytynyt, mutta aivan tyylikkäästi ja itseään kadottamatta.