IRON MAIDEN: The Book Of Souls

Kunnianhimosta, omaehtoisuudesta saati persoonallisuudesta ei ole tingitty.

IRON MAIDEN
The Book Of Souls
Parlophone

Jos Iron Maidenin suuntaan vuodesta toiseen kritiikkiä suoltava kansanosa vaivautuisi pureskelemaan kantaansa hitusenkin maltillisemmin, ymmärtäisi se vilkaista Eddie-ryökäleen olan yli. Vain huomatakseen ettei näille kunnianhimoisuuden, omaehtoisuuden ja eritoten persoonallisuuden poluille ole lähiaikoina juuri jonoa syntynyt. Siinä missä jokainen Maidenin aikalaiskollegoista lähinnä pyristelee haudan ja loputtoman hautajaiskiertueen kierteessä, ei Steve Harrista joukkoineen ole koskaan päässyt alisuorittamisesta syyttämään.

Totta on myös, ettei muutamaan kuuntelukertaan perustuva arvio ole Rautaneidon tapauksessa koskaan tehnyt kohteelleen oikeutta. Jo pelkästään kaksituhattaluvun julkaisujen paremmuusjärjestys tuntuisi omallakin kohdalla vaihtelevan alituiseen. Valtaosan kerroista nostalgiasyistä, tiedän, mutta bändin eritoten ehtooaikanaan harrastama, juuri sitä likapyykkiä kerännyt progeilu on taannut löytämisen riemun vielä vuosienkin päästä.

”Progeilu on taannut löytämisen riemun vielä vuosienkin päästä.”

Tärkein huomio koko yhtyeen katalogia silmällä pitäen on, että se kestää aikaa. Maanläheisemmän soundin yhdeksänkymmentäluku pois lukien, albumien niskaan on turha yrittää ripustaa ajankuvan viittaa, mikä kenties onkin yksin avainsyy sille, että uudet sukupolvet tuntuvat löytävän yhtyeen materiaalin pariin hämmentävissä määrin aina vaan.

The Book Of Souls kuulostaa, sävellyksien pituuksista huolimatta, merkilliseltä kollaasilta yhtyeen tyyliä uudistaneiden albumeiden tunnusmerkkejä. Esimerkiksi Death Or Glory vie niinkin pitkälle kuin vuoteen 1981, aika ajoin kitarat soivat kuin Somewhere In Timella (1986) mutta yleistunnelmaa dominoi tietynlainen synkkämielisyys, ja monesti tuleekin vahva mielleyhtymä pimeän puolen epistolaan The X Factor (1995). Eritoten The Red And The Black olisi istunut mutkatta edellä mainitulle pitkäsoitolle.

Vaikka The Book Of Souls vaikuttaa jo tässä kohtaa yhtyettä pikkupojasta seuranneelle koko uran summaavalta kliimaksilta, on toki liian aikaista ottaa kantaa mihin kohtaa se arvoasteikossa loppujen lopuksi tipahtaa. Sen jo tiedän, ettei kunnianhimosta, omaehtoisuudesta saati persoonallisuudesta ole tingitty tippaakaan.