IRON MAIDEN: Brave New World

IRON MAIDEN
Brave New World
EMI

Aluksi tuska on valtava. Brave New World vaikuttaa hälyttävän heikolta. Kerta kerran jälkeen palaset alkavat kuitenkin loksahdella kohdalleen, kokonaisuus paisua, koukut tarttua ja pelastuksen tuova kompassisuunta löytyä. Kuinka ihmeessä voin aina mennä samaan vipuun? Muistan uuden Maiden-levyn vaatineen pitkän tutustumisen jo Piece Of Mindista lähtien. Jokaisella kerralla ehdin säikähtää ennen kuin helpotus tulee. Sinä päivänä, kun uusi levy ei enää avaudukaan, Iron Maiden kuolee. Brave New Worldin perusteella tuo päivä on kaukana.
Iron Maidenia ei voi kehua yltiöpäisten riskien ottamisesta, mutta se ei myöskään päästä itseään helpolla. Vanhan loiston paluttaakseen se olisi aivan hyvin voinut säveltää Bravelle muutaman Afraid To Shoot Strangersin ja Be Quick Or Be Deadin. Sen sijaan Brave New World on viekas yhdistelmä Dickinsonin loppuaikojen ja Bayleyn vuosien satoa. Esimerkiksi Blood Brothers, jolla Harris pohtii suhdettaan edesmenneesen isäänsä ja samojen virheiden toistamista, on kuin Blazelle tehty. Rauhallinen alku, polveilevat osat ja muutenkin The X Factorin ajoista muistuttava rakenne tuntuvat ensikuulemalta Dickinson-vetoisena omituiselta. Niin jykevä on Brucen ote, että biisi väännetään väkisin levyn parhaimmistoon. Laulutyylissä on aluksi lähes huomaamaton, mutta pikkuhiljaa yhä selvemmäksi käyvä ja tervetullut vivahde vanhasta: Bruce käyttää keukojaan kunnolla, venyttelee ja laulaa puhtaasti. No Prayerilla ja Fearilla, ainakin suuressa osassa biisejä, Bruce enemmän rähjäsi ja lauloi repivämmin. Tämänkertainen valinta ei ole sikäli yllätys, että Brave on varsin eeppinen albumi. Saman oloista laulua kuultiin viimeksi Seventh Sonilla, Braven sukulaissielulla.
Säveltäjäkaarti on ilahduttavan laaja, sillä kaikki kolme kitaristia ovat kukin tuoneet näkyvän panoksen Harrisin ja Dickinsonin kaveriksi. Vaisuimmaksi jää Smithin osuus, sillä singlebiisi The Wicker Manin lisäksi, joka ei sekään ole aivan levyn terävintä kärkeä, Smithin nimi lukee vain vaisuhkon The Fallen Angelin kohdalla. Murrayn tähtihetki osuu nimibiisiin, joka on täysin klassista Maidenia ja uljas ja tuore, kuten nimikin kertoo. Soolo-osuudessa viritellään vanhaa kunnon kirkusoolovuorottelua ja harmoniaa näyttävään nippuun. Gers intoilee enemmän kuin edellisellä levyllä ja hän on alkuunpaneva voima Ghost Of The Navigatorilla, Dream Of Mirrorsilla ja Out Of The Silent Planetilla, huikeita kertosäkeitä ja pre-chorus -pätkiä sisältävillä raidoilla. Dream Of Mirrorsin alku on tosin omituisen hätäinen, mutta kun rakentelu ja säkeistöjen laulumelodiat tulevat peliin, kuulija sulaa sohvaan. Tämä on se biisi, jonka aikana voi kuvitella pilvien muodostuvan niin uhkaaviksi, että niistä hahmottuu levyn kannen mukainen Eddie. Eihän siinä kauheasti nukuta, kun Eddie mollottaa taivaalla ja Dickinson huomauttaa "scared to fall asleep and dream the dream again". Harrisin komento kuuluu tavalla tai toisella jokaisessa laulussa ja Dickinsonkin ehtii sanoineen tai sävelineen Dreamia ja Blood Brothersia lukuunottamatta levyn eliittibiiseille.
Virtual XI oli erinomainen levy. Silti Brave New World menee yli. Tietenkin osittain siksi, että oikeat miehet ovat oikeilla paikoillaan, mutta eritoten sen vuoksi, että levy on voitoksi käännetty haaste sekä bändille itselleen sekä kuulijoille. Riittävästi vanhaa ja hulppea määrä uusia vivahteita on sopiva paketti palauttamaan Maidenin korkeimmalle huipulle. Brave New Worldilla Iron Maiden tulee ja valloittaa väkipakolla takaisin sille itselleen kuuluneita alueita.