IRON MAIDEN: Dance Of Death

IRON MAIDEN
Dance Of Death
EMI

Parin vuoden takaisen Rock in Rio -konsertin taltiointi oli harvinaisen oiva todiste monessa liemessä keitetyn, käännellyn ja käristetyn bändin korskeasta elinvoimaisuudesta. Iron Maiden kantaa määrätietoisesti mukanaan laajaa hittireserviä ja bändihistoriaa, jonka avainelementit ovat hitsautuneet nykyisessä kuusimiehisessä kokoonpanossa julmetun hyvin yhteen.

Syrjähypyiltään palanneen Bruce Dickinsonin on helppo patsastella dramaattisesti kolmen möyryävän ja hulluna huutavan kitaran sekä mojovan komppiparin edessä. Basisti Steve Harrisin johtava tekijäosuus valtaosaan biiseistä varmistanee taisteleville solisteille tukevan selustan.

Tältä pohjalta ja viimeaikaisten live-raporttien valossa Dance Of Death -uutukaisen läpeensä tanakka mellastus ei tule yllätyksenä. Rautaneitsyttä ei ole rusautettu sisäänpäin sojottavine piikkeineen turhan tukalasti bändin ympärille. Valmiiksi paksunahkaiset muusikot ovat säveltäneet ja soittaneet biisit tervehenkiseen hevimuottiin suurempia hötkyilemättä. Vaikka rasvaputkipöksyt on hylätty ja hevipehkot ohentuneet, löytyy tuttu luontainen voima jämäkästi runnotuista riffeistä ja perusfendereistä purkautuvista tilutteluista.

Alkuun päräytetään kuin verryttelyksi pari nopeaa ja notkeaa reuhastusta. Ensin turvallisemmin standardoitu, mureasti jurmuttava ja melodisesti turhankin vakaaksi kahlittu Wildest Dreams ja perään liukkaammin riffattu sekä touhukkaammin laulettu Rainmaker. Vanhakantaiseltahan tämä kalmantanssi (häpeämättömän suureksi mielihyväkseni) kuulostaa, etenkin kun biisit alkavat rivakampien lämmittelybiisien jälkeen venyä pienoisspektaakkeleiksi. Mukaan tulevat väistämättä jonkinasteiset harkiten vaihtelevat progekaiut, klassisen kitaran soinnahdukset tai muinaisfolkista ammentavat melodiset väliosat. Tuhdit iskutahdit ja kertosäkeet pysyvät kuitenkin keskeisinä kiintopisteinä ja pendoliinivauhtiselle pääradalle palauttavina hevivaihteina. Nimikappale on oiva esimerkki kahdeksan ja puolen minuutin jämerästä sävelseikkailusta, joka ei hukkaa ydinajatustaan tai juutu keinotekoisiin väliosiin.

Täytekappaleille ei jää tilaa, kun Maiden-masiina jauhaa ja takoo leipälajiaan selkeiksi, pitkiksi voimabiiseiksi. Kaikki on varmaotteisen jäntevästi rakennettua ja tiivistettyä: säkeistöjen selkeät muotit, soolojen kirkkaat kuviot ja koko paletin yhtenäisenä pysyvä sointiväritys. Dickinsonin ääni ei ole kirkkaimmillaan, mutta kaiken se kestää ja kaiken se kajauttaa kohdalleen. Kun yhtye lisäksi oivaltaa paisutusten ja huipennusten dramatiikan, seisoo jokainen teos ryhdikkäästi linjassa viimeisenä soivan Journeymanin tyyneen tunnelmointiin ja rentouttaviin jousisovituksiin saakka.