Susan Sontag kirjoitti 1960-luvulla, että camp lyö kaiken lainausmerkkeihin ja saa jokaisen asian olemaan olemassa vain roolina. Dan Snaith kääntää asetelman päälaelleen. Hänen tuorein Caribou-levynsä lainailee surutta IDM:n campeimpia äänimuotoja, mutta palauttaa ne elämään omana itsenään.
Vaikutelma pysäyttää. Miten näin keinotekoinen musiikki voi kuulostaa näin ihmisläheiseltä?
Suddenlya kuvaa toinenkin paradoksi. Samalla kun Snaith kokeilee entistäkin useampia tulokulmia, hän tulee luoneeksi tasalaatuisimman pitkäsoittonsa. Lensivätpä myllyyn Boards Of Canadan monokromimaisemat, Aphex Twinin ambienssivinoumat, DJ Shadow’n kollaasintaju, tai jokin vaikeammin identifioituva ainesosa, pysyy yleistunnelma suorana ja raukean herkkänä.
Pohjimmiltaan Snaith murskaa lainausmerkit olemalla täysin tosissaan. Vaikka taiteilija voisi ironisoida kaikki säkeensä, hän valitsee toisen polun – sen jota reunustaa arvostus musiikkia itseään sekä sen kannattelemaa sanomaa kohtaan. Sitoutuneisuuden monimuotoisuutta konkretisoiva ote avautuu aorttamaiseksi väyläksi, jonka kautta elinvoima kulkee niin Sisterin ja Magpien kaltaisiin tunnekimppuihin kuin Never Come Backin ekstaasihouseenkin.
Eikä mikään tunnu esitetyltä. Pikemminkin Suddenly vie kulissien taakse. Sinne missä näyttelijät riisuvat rooliasunsa ja vaihettuvat hitaasti todellisuuteen.