Swimin avaava Odessa on poukkoilevasti lätisevän staccato-basson, housesti säksättävien kitara-aksenttien, ylikierroksilla sihahtelevien puhaltimien ja tanssivien steelpan-kuvioiden yhteispeliä. Vaikka ainekset on pilkottu, panoroitu ja paketoitu, taiten pinotuista ja pätkityistä messuista kehkeytyy vielä viiltävän surumielistä lyriikkaakin.
Sun saa särmättömiksi hiotut, suodatetut ja vuoroin nurinkäännetyt tapetit horjahtelemaan laidalta toiselle pelkistetyn acidhouse-messun laahatessa vääjäämättömästi vierivän biitin perässä. Kuplivat arpeggiot ja poreilevat hajaäänet saavat harmonian särkymään kummallisesti, eikä Bowls jää huonommaksi: heleästi kilkattavat pellit lämpimästi resonoivine ylä-äänineen takertuvat taustalla hyräilevään huiluun, kunnes jännitteen purkaa yllättäen harpun pehmeä laulu.
Riisuttuna ja venytettynä, soljuvana ja kieppuvana Caribou-levynäkin tanssilattiaorientoitunut Swim on ilotulitusta aisteille. Daniel Snaith on tehnyt yhtenäisellä luonteenlaadulla varustetun ja värikylläisen levyn, joka on vielä korvalle helppo. Onko tässä orgaanisen, tekstuureja syvyyssuunnassa luovivan tanssimusiikin opinkappale?
