Tekijän taiteilijanimestä huolimatta Kimmo Tynin viisiosainen, yhtenäinen ja kokonaisvaltainen teos ei operoi kovin jamaikalaisilla taajuuksilla, vaikka 70-lukuinen vanhan liiton dub tyynen vakaalle menolle vankan pohjan tarjoaakin. Parasta on se, että Tyni hakee musiikissaan sitä kosmisesti spirituaalista avaruutta, joka tekee vanhasta Jamaikan dubista niin ylittämätöntä psyykenlääkettä.
Tässä myös onnistutaan. Pelkistetty, pääosin elektroninen toiminta tapahtuu jossain ambientin, housen ja dronen paaluttaman ympyrän keskellä. Tietty yhteys myös Pink Floydin trippaavimpiin pitkiin kaariin löytyy. Orgaanista sointia erittäin laajakankaiseen äänikuvaan tuo Mikko Heikinpoika tuvalaisella kurkkulaulullaan ja niin ikään Mongolian aroilla jousella soitetulla kaksikielisellä igil-”viululla”.
Itselleni kliimaksi tulee kolmososassa, kun modernin avaruusseikkailun maadottaa viimein kitaralla lyöty, vääjäämättömästi putoava one drop -komppi ja synabassokin löytää ehdan rastalinjan. Jakson kruunaa heleästi runoileva melodica. Mutta niin hyvin levy toimii kokonaisuutena, että olen jäänyt siihen melkeinpä koukkuun. Musiikki vain syvenee, mitä enemmän levyä soittaa. Tähän epävarmuuden ja informaatiosälän leimaamaan poikkeusaikaan Sonic Artifact istuu kuin spliffi rastaveljen käteen ja vaikutuskin on samalla tapaa rauhoittava, meditatiivinen. Odotan innolla jatkoa.