Olen viihtynyt Tatu ”Dave Forestfield” Metsäpellon muidenkin levyjen parissa, mutta tämä yhdeksäs omalla nimellä on ehkä paras. Hiukan ironista sikäli, että nyt ensi kertaa ohjelmassa on myös covereita. Nekin kyllä tulkitaan omiksi, etenkin Hank Williamsin You Win Again, joka päättää levyn lyömättömänä ässänä. Duuri on muutettu molliksi, jolloin musiikki heijastaa laulun sisältöä (ujostuttaa melkein sanoa) alkuperäistäkin paremmin. Blues ja country eivät voi paremmin sulautua yhdeksi. Tatun luontevasti käheä ääni ja verkkainen tempo palvelevat laulua niin täydellisesti, että se menee ihon alle.
Jerry Jeff Walkerin Maybe Mexicokin levyn avausraitana vakuuttaa. Beatlesin Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band on yllättävin laina, mutta Tatu siirtää sen brittiläisestä music hallista lännenkapakkaan. Ylipäätään cover valinnat ovat virkistäviä. Kuka muu täällä soittaa Gene Autryn Riding Down The Canyonia tai Ahmet Ertegunin Ting A Lingia?
Originaalit eivät kalpene kovassa seurassa. Akustinen What To Do ja sähköinen She’s A Dancer ovat niin perinnebluesia kuin olla voi, mutta sujuvat kuin hengitys. Then I Crack Up hurmaa oivalla tekstillään ja puoli- jamaikalaisella rytmiikallaan. Isännän kitarointi on kautta linjan hienovaraisessa sävykkyydessään nautinnollista ja bändi tukee häntä täydellisellä ymmärryksellä.
Taas on tehty Suomessa roots-levy, joka on täysin kansainvälistä A-luokkaa.
