Luoja tietää, montako tuhatta Dylan-vaikutteista laulaja-lauluntekijää maailmassa on. Jotkut heistä eivät itsekään tajua sitä olevansa. Tatu Metsäpelto alias Dave Forestfield varmasti tietää. Kuopiolainen erottuu kollegoistaan siinä, että näiden ottaessa vinkkinsä aina Dylanin vanhemmilta kausilta, Tatu heijastelee Bobin viimeaikaista meininkiä. Sekä karheassa fraseerauksessaan että bändisoundillaan, jonka hän tällä seitsemännellä soololevyllään on luonut soittamalla itse lähes kaiken paitsi rummut. Onneksi 2016 Nashvillen Defy-filmifestareilla parhaasta soundtrackista palkittu Dave ei haksahda kopioimaan Dylanin melodioita.
Jos ja kun yllämainitun virityksen yli pääsee, Nobody’s World toimii mainiosti. Soitto svengaa erinomaisen relasti. Amerikkalaisen juurimusiikin linjat on hallussa, koulutus ei ole jäänyt pelkkään Dylaniin. In Old Hong Kongilla Dave nyppii kitarastaan upeita Hooker-likkejä ja Daddy Played The Boogie kantrahtaa luontevasti. Me And My Bible ottaa ironisesti kaikkitietävien uskonkiihkoilijoiden roolin. Lazy Days And Lazy Nights tunnelmoi yöllisen pysähtyneesti. Huipulle mennään pitkässä nimiraidassa Daven innoittuessa vetämään maukasta hippiragaa. Lisää tällaisia yllätyksiä, niin Dave Forestfield nousee A-sarjaan.
