Mietin kuumeisesti tätä erinomaista albumia kuunnellessa, mikä tekee Lucy Dacusista niin vangitsevan ja persoonallisen lauluntekijän. Sen on oltava hänen erikoinen huumorinsa. Dacusin laulut ovat surullisia mutta hauskoja. Ne ovat koomisia kirpeällä ja katkeransuloisella, silkkaa tragediaa tihkuvalla tavalla.
Dacusin omaa elämäntaipaletta ja erityisesti kiharaisia nuoruuden solmuja puivat laulut ovat surumielisyyden ja mustan huumorin kohtauspaikkoja. Niissä on ilmaa ja väljyyttä, joka synnyttää villisti poukkoilevia assosiaatioita. Tämä voisi olla loistava novelli. Tai ehkä todella hauska televisiodraama, täydellinen tragikomedia synkistä teineistä, jotka kaipaavat rakkautta ja jotain järkeä tylsyyteen.
Sarjassa olisi tietysti loistava soundtrack. Lucy Dacusin kertojaääni asettuu mehukkaaseen leikkauspisteeseen popkulttuurin viidakossa, mikä heijastuu hänen musiikissaan. Dacus osaa olla herkkä folkkari, joka loihtii hirtehisen masennustunnelman muutamalla säkeellä.
1990-luvun vaihtoehtopörinää aiemminkin hyödyntäneeltä taiteilijalta irtoaa myös rokkaus. Lakonisen ”ensimmäistä kertaa ei voi tuntea toista kertaa” -toteamuksen ympärille rakentuva First Time on jumalaista surinapoppia. ”Sä käskit mun lintsata koulusta” -lauseella alkava Brando on veretseisauttava kuvaus kahdesta toisiaan kohti hapuilevasta nuoresta ihmisestä. Lucy Dacusin kielellisesti kirkas ote ei herpaannu hetkeksikään. Home Video on virtuoosimainen balladi teini-iästä.