Levyarvio: Kun ennalta-arvattavuus söi koukuttavuuden – Millencolinin uutuus soi energisesti mutta tuttujen askelmerkkien tahdissa

Millencolin
SOS
Epitaph

Ruotsalaisen skatepunk-yhtyeen yhdestoista studioalbumi on vähän surullinenkin todiste siitä, millaista on olla yhden (rullalauta)tempun poni.

Albumi sisältää kyllä todella monia groovaavia raitoja, mutta on yhtyeen aiempaa tuotantoa kuunnelleelle yllätyksetön läpijuoksu. Kappaleiden ennalta-arvattavuus syö niiden potentiaalista koukuttavuutta ja mielessä käy jopa ajatus, ettei yksittäisen kappaleen perusteella osaisi kyllä sanoa mikä yhtyeen muutamasta viime albumista soi.

Herkistelyalkua ei SOS:lla tunneta, vaan asiaan mennään suoraan kiskaisemalla kappaleet samalla tempolla alusta loppuun. Silti tsemppaavaksi tarkoitettu poljenta muuttuu lopulta kyllästymiseksi.

Väsymys voi olla tosin yhteydessä myös kuuntelukontekstiin, sillä jos yhtye on livenä läheskään yhtä tiukka kuin albumi antaa ymmärtää, voi vaikutelma lavalla olla aivan eri kuin levyllä.

Albumin vauhdikkuus jää tällaisenaan kuitenkin yrittämisen varaan. Vaikka kappale itsessään lähtee, jää sen voima puolitiehen. Tasapaksun tahdin mukaan kun ei enää muutaman kappaleen jälkeen jaksa lähteä itse.