Levyarvio: Kun muodon ja sisällön rajapinta hämärtyy – Panda Bearin maailma on puutteineenkin kiehtova

Arvio julkaistu Soundissa 3/2019.
Kirjoittanut: Pekka Laine.

Arvio

Panda Bear
Buoys
Domino

Huomaan ajautuneeni Panda Bearin musiikin ajamana perimmäisten kysymysten äärelle. Milloin ideaa voi oikeasti kutsua ideaksi? Milloin vähän on liian vähän? Voiko popmusiikissa puhua muodosta ja sisällöstä erillisinä ulottuvuuksina? Sekä Animal Collectiven jäsenenä että sooloartistina indieguru-luokkaan kohonnut/kohotettu Noah Lennox toteuttaa taiteen tärkeää tehtävää. Hän saa ajattelemaan ja kysymään jatkokysymyksiä.

Monissa Buoys-levyn kappaleissa kantavana elementtinä toimiva akustinen kitara saa pohtimaan Panda Bearin esityksiä vanhakantaisesti poplauluina. Kaiut, sattumanvaraisilta tuntuvat samplet ja blip blop -soundit ja soinnilliset mankelointimenetelmät erikseen, alussa on laulu. Sointukierto, melodia ja sanat. Tässä taantumuksellisessa katsannossa Lennoxin eväät vaikuttavat ajoittain aika laihanlaisilta. Kappaleet ovat ikään kuin nopeasti sutaistuja hahmotelmia, idean esiasteita, joita ei kehitellä sen kummemmin. Syntyy vaikutelma siitä, että soundiruuvaaja-Noah ja tuottaja-aisaparinsa Rusty Santos alkavat säätää nappuloita ennen kuin säveltäjä-alter ego on saanut rauhassa viedä orastavan ajatuksen maaliin. Panda Bear -estetiikassa luotetaan siihen, että toteutus ja tulkinta nostaa luonnosmaiset kappaleet lentoon.

Syntyy vaikutelma siitä, että soundiruuvaaja-Noah ja tuottaja-aisaparinsa Rusty Santos alkavat säätää nappuloita ennen kuin säveltäjä-alter ego on saanut rauhassa viedä orastavan ajatuksen maaliin.

Noah Lennox operoi toisaalta maailmassa, jossa muodon ja sisällön rajapintaa on mahdoton havaita. Ehkä sen pähkäileminen on turhaakin. Säveltämisen ja sovittamisen erilliset työvaiheet ovat kaukaista esihistoriaa. Popmusiikki näyttäytyy vaikeasti määriteltävien merkitys- ja tunnekytkösten verkkona, jossa artisti ja kuuntelija molemmat elävät. On vain tunnekokemus, joka joko syntyy ja välittyy tai sitten ei.

Musiikin pelkistetty ja riisuttu muoto korostaa Noah Lennoxin vahvuutta laulajana. Hänen ääneensä tuntuu tihentyvän kaikki olennainen. Lähes kuristava yksinäisyyden tunne läpäisee kaikki laulut. Yksinkertaisista melodioista Lennox tiristää esiin intensiteetin, joka pysäyttää kuuntelemaan. Hänen loihtimansa maailma on vajavaisuudessaan ja jankkaavuudessaankin oudon kiehtova. Sisäänpäin kääntyneen melankolian ja täysautistisuuden välillä keikkuva musiikki rauhoittaa.

Lisää luettavaa