Laulaja-lauluntekijä Felix Lybeckin ympärille muodostuneen Kuuhullu-yhtyeen toinen levytys on itseensä käpertynyttä musiikkia. Bluesin ja folkin sekainen ilmaisu ei tarjoile sisäänkäyntimahdollisuuksia yhtyeen maailmaan, vaan kuulija jää ulkopuolelle. Vaikka Lybeck pääsääntöisesti laulaa tekstejään suoraan jollekulle, on vaikea saada otetta mitä hän haluaa teksteissään sanoa.
Levyn sointimaailma on vaikuttava. Säästeliäistä sovituksista syntyy se läpäisemätön muuri, joka teki levystä itselleni vaikean palan. Yhtye soittaa varsin hiljaa, mutta jonkinlaista masennuksen pahaenteisyyttä säteillen. Soinnissa on jännitteitä, mutta missään vaiheessa näitä jännitteitä ei pureta tahi tasapainoteta. Se tekee kokonaisuudesta melko raskaan kuunneltavan, vaikka tuotannon johdonmukainen apaattisuus vaikuttava tehokeino onkin.
Ollaan täällä yksin on suositeltavaa kuunneltavaa esimerkiksi Joose Keskitalon musiikkiin viehtyneelle yleisölle. Mikäli pitäisi ryhtyä arvuutteluleikkiin Kuuhullun musiikin vaikuttimista, varmasti Keskitalo nousisi esiin ja ulkomaisista artisteista Bob Dylanin ja Neil Youngin kaltaiset kanonisoidut klassikot. Tämä levy ei klassikkostatusta vielä saavuta.