Levyarvio: Laimeus tyylikeinona? Allah-Lasin tuorein albumi on hillitty ikävystyttävyyteen asti

Allah-Las
Lahs
Mexican Summer

Los Angelesissa levykaupan myyjinä työskennelleiden kaverusten reilu vuosikymmen sitten perustama Allah-Las on neljännellä albumillaankin uskollinen 60-luvun puolivälin paikkeille ajoittuville ihanteilleen. Lahsin runsaiden lauluharmonioiden siivittämänä mutta oudon vaimeana helisevässä popissa voi yhä kuulla häivähdyksiä niin Lovesta kuin The Byrdsin hienovaraisella psykedeliallakin silatusta folk rockista.

Lahs antaa itsestään lauluosuuksien utuisuutta myöten poikkeuksellisen hillityn vaikutelman. Biisit soivat paikoin niin laimeina, että ratkaisua joutuu pitämään yhtyeen valitsemana kyseenalaisena tyylikeinona. Aivan kuin Allah-Las haluaisi laulujensa sulautuvan tapettiin. Introllaan The Byrdsin Eight Miles High’sta muistuttavan Holding Patternin jälkeen Keeping Dry yllättää lainaamalla J.J. Calen Cocainen riffiä ja portugaliksi lauletulla Prazer Em Te Conhecerilla välahtää George Harrisonin tavaramerkkinen kitarasoundi. Lahsin ilmeen hämmentävyyttä lisäävät levyn instrumentaaliraidat Roco Ono ja Houston, jotka eivät kuulosta niinkään sellaisiksi tehdyiltä kuin biiseiltä, joista tekstit ovat unohtuneet.

Lahsia kuunnellessa tuntuu kuin länsirannikon uuvuttava lämpö olisi vienyt Allah-Lasin voimat.