Levyarvio: Läskimpi, tuhdimpi, hiotumpi – Durand Jones & The Indicationsin panostus kostautuu onttoutena

Durand Jones & The Indications
Private Space
Dead Oceans

Retrosoulin markkinat ovat käyneet pitkään niin kuumana, että kohta varmasti poksahtaa jossakin. Muodollisesti ja soundillisesti pätevää vanhan soulin näköispatsasta pusataan käsittämättömällä pieteetillä niin Helsingissä kuin USA:n perinteisissä soul-kaupungeissa. Suuri osa tästä vinyylivirrasta menee diggareiden iloksi, mutta osa soul-traditionalisteista kiikkuu laajemman läpimurron kynnyksellä.

Durand Jones & The Indications -yhtye tähyää kolmannella albumillaan eteenpäin ja ylös. Yhtyeen toinen solisti Aaron Frazer sai muikean vastaanoton soolodebyytillään alkuvuodesta ja emoyhtye on pistänyt selvästi kaikki likoon Private Space -albumia tehdessään. Pienten levymerkkien rupusoundia jäljitellään taiten siellä täällä, mutta nyt on haussa läskimpi, tuhdimpi ja pykälää hiotumpi soul.

Alkutahdeista viimeiseen loppusointuun on selvää, että tämä joukkio tietää rakastamansa musiikin tyylilliset finessit ja osaa toistaa niitä soveltaen. Soulin pinta on kunnossa. Aaron Frazer ja Durand Jones ovat varsin hyviä laulajia, jos ei olla liian ankaria ja unohdetaan spirituaalisuudet ja muut musiikin syvätasot. Mikä tietysti on ongelmallinen lähtökohta soulia arvotettaessa. Siksi on pakko todeta: olemme puolionton äärellä. Discon ja modernin soulin aikakautta mallintavat sävellykset eivät nekään aiheuta kummempia väristyksiä. Musiikin substanssiasioissa kuilu esikuvien ja oppipoikien välillä repsahtaa ammolleen.