Kuulostaakseen niin alisuoriutujalta Ville Linna alias Spigu on melkoinen työn sankari. Tämä nelonen on jo toinen albumi tänä vuonna, Kiehuvan järven maa ilmestyi tammikuussa. Nashvillessä oltaisiin varmaan aika hämmentyneitä Spigun hauraasti kuiskivan laulun edessä, on se niin totaalinen vastakohta perinteisen miehekkäälle kantrifraseeraukselle. Jonkin sortin kantrista kuitenkin on kyse ja sen suola tulee paljolti juuri epäortodoksisen laulun ja suht perinteisen bändin yllättävästä yhdistelmästä.
Hieno bändi Spigulla onkin. Antti Vuorenmaan steel-kitara erityisesti toimii oivana vastavoimana kitaraa ja Wurlitzeria pelaavan isännän rappioromanttiselle vokalisoinnille, Kim Rantalan urut ja klavinetti hiihtelevät jo hiukan vähemmän kantrina.
Maailman pienimmällä vuorella päättää levyn pelkistettynä yöllisenä tilityksenä vain aavemaisesti naukuvan steelin ja Jukka Nousiaisen alt. bluesia ylimmistä koskettimista löytävän pianon säestyksellä. Nousiainen ja Townes Van Zandt Spigun innoittajia tuntuvat ensisijaisesti olevankin. Spigun musiikin charmi on silti oma eikä se pelkkää kapakkaa ja rappiota välitä. Tietty vaikeasti määriteltävä filosofisuus avartaa paketin henkistä raamia, nitistää uhkaavan pateettisuuden ja lohduttaa kuulijaa.
