Laura Gibsonin musiikki on 39-vuotiaan oregonilaislaulaja/lauluntekijän viidennellä albumilla niin intiimisti tunnustuksellista, että kuulija on vähällä nojautua ämyreitä kohti, jollei käytä kuulokkeita. Laulujen aiheena on murhe tavalla tai toisella (isän varhainen kuolema, kodin tuhoisa tulipalo) eikä jälkeä voi järin valoisaksi sanoa, hilpeästä puhumattakaan. Ei tämä silti mitään huonossa fiiliksessä rypemistä ole, vaan terapeuttista työskentelyä kohti valoa. Pohjimmiltaan siis hyvinkin positiivista toimintaa.
Kirjoittamista opiskellut Gibson osaa panna sanoja peräkkäin oivaltavasti, ajoittain mestarillisesti, kuten eron alkua tilittävän nimikappaleen rivissä ”I meant to sing the truth / but the truth didn’t rhyme”.
Poikkeuksellisen selkeä lausuminen yhdistyneenä persoonallisen pohdiskelevaan lauluääneen tekee sen, että lyriikoita on vaikea olla kuuntelematta. Harvinainen ja hieno piirre. Tällä kertaa Gibson vaihtaa Thomasilla herkästi soolona pikkaillun kitaransa useissa kappaleissa pianoon tai Wurlitzeriin. Muualla taustan hoitavat elegantin minimalistisesti kitaristi Dave Depper (Death Cab For Cutie), perkussionisti Dan Hunt (Neko Case) ja kontrabasisti Nate Query (Decemberists).
Mystisesti unenomaista tunnelmaa voimistaa myös Kelly Prattin kanssa sovitetut puhaltimet ja Kyleen Kingin kanssa säädetyt valeitämaiset viulut.