Göteborgista ponnistava Avatar kuulostaa kahdeksannella albumillaan oudolta ja hajanaiselta. Tuolla ovat power- ja glam metal -vaikutteet pinnassa, toisaalla isketään death metal -vaihde silmään. Marilyn Manson, System Of A Down ja Rammstein käyvät ideatasolla moikkaamassa, Slipknotin ja Stone Sourin Corey Taylor ihan reaalimaailmassakin – kaikki tämä ensimmäisen kymmenen minuutin aikana. Yhtyeen ilmaisu yltyy sirkuspelleilystä musiikilliseen brutalismiin ja Scorpions-henkisestä viheltelystä progressiiviseen hardcore-tempoiluun, mutta tyyli(ttömyys)kirjolla ei olisi sinänsä väliä, kunhan sisältö toimisi ja tekemisestä välittyvä into olisi piukeana.
Näin ei nyt ole ja Avatarin ideat jäävät piippuun. Melodiat eivät kanna loppuun asti, riffit eivät ole muistettavia, kulmikas soitto ei ole raskasta vaan enimmäkseen raskassoutuista, ja päällimmäisin tunnetila on väkinäisyys. Tekninen tuotantokin on jotenkin liimainen – ihan kuin julkaisuun olisi päätynyt viimeistelemätön miksaus tumpun kuuloisine rumpuineen, viiltävine kitarasävyineen ja amatöörimäisine elektrosoundeineen.
Seikkailunhalun ja mauttomuuden rajapinta on viisto ja liukas. Tällä levyllä askel näyttää pettäneen.
