Saksalainen Long Distance Calling on ollut pitkään vahva ja vakuuttava tekijä instrumentaalisen post-rockin kentällä. Allekirjoittaneen se lumosi pauloihinsa kutoslevy Boundlessilla (2018), ja siitä eteenpäin orkesterin edesottamuksia on tullut seurattua suurella mielenkiinnolla.
Yhdeksännellä pitkäsoitollaan bändi tiivistää ja suoraviivaistaa ilmaisuaan esitellen itsestään kaikki parhaat puolet. The Phantom Void on loistoesimerkki siitä, miten instrumentaalimusiikista tehdään vangitsevaa ja mukaansatempaavaa. Levy ei jää pelkäksi taustatapetiksi vaan pitää kuulijan otteessaan. Tunnelma ja tarina välittyvät upeasti ilman lauluakin, ja musiikki on kimuranteimmillaankin helposti lähestyttävää ja sisäistettävää. Kappaleet erottuvat toisistaan, ja niistä jokaisella on oma huolella rakennettu draaman kaarensa.
The Phantom Voidilla mennään rokkaavuus ja melodisuus edellä. Tunnelmallista maalailua käytetään lähinnä oikeissa paikoissa ja sopivassa mittasuhteessa ilmenevänä tehokeinona. Suvereenisti instrumenttinsa hallitsevat soittajat eivät sorru ylenpalttiseen kikkailuun, ja bändi onnistuu välttämään muitakin tyylilajille tyypillisiä sudenkuoppia kuten turhan toiston ja päämäärättömän haahuilun.