Levyarvio: Parasta soulia ja bluesia ilman päivityksiä – Rouheus on valttikortti Robert Finleyn hihassa

Robert Finley
Sharecropper's Son
Easy Eye Sound

Robert Finley taitaa olla lajinsa viimeisiä. Ehdan etelän blues- ja soulkähisijän ilmaisu on kuin aikakoneella singautettu toisesta todellisuudesta. Vanhoilla päivillä täyspäiväiseksi levylaulajaksi päässyt Finley laulaa niille, joiden mielestä 60-70-luvun blues ja soul on parasta ilman turhia päivityksiä. Tämänkaltaisia levyjä tehdään valkoiselle roots-yleisölle. Nykyajan ”oikea” musta soulblues soi rivon synteettisesti. Soivaa kotipornoa tuottavassa skenessä ei muistella 1970-luvun lämpimiä analogisoundeja.

Robert Finleyn valttikortti keskellä perinnesoulin tyylittelijöitä ja kierrättäjiä on ilmeinen. Ei tällaista rouheutta kuule enää oikein missään. Solistin laulu on läpeensä silkkaa asiaa, mutta taustalla jyystetään paikoin turhan rokisti. Blues ja soul on vivahteiden taidetta. Tyylikkyys ja kornius ovat näköyhteyden päässä toisistaan. Finleyn läpimurtolevy Goin’ Platinum (2017) oli tässä mielessä erinomainen yhdistelmä tuottaja Dan Auerbachin briljeerausta ja rosoisuutta. Nyt mukana on makusävyjä, jotka tuntuvat täysin turhilta. Rokkaavuus on viimeinen asia, jota näin hyvältä ja autenttiselta souljäbältä kaipaan. Paikoin Sharecropper’s Son ylittää rajalinjan, joka erottaa elastisen blues-svengin baariboogien ränttätänttäjynkytyksestä.