Modernia metallia ja pop-koukkuja yhdistelevä Merta jatkaa siitä, mihin kohtalaista huomiota herättäneellä Kokonainen-debyytillään (2020) jäi – ja kompastuu samoihin kuoppiin. Bring Me The Horizonin, VOLAn ja Stam1nan suuntaan hattuaan nostavan yhtyeen tykitys on raskasta, energista ja parhaimmillaan mieleenpainuvaa. Onkin kummallista, miten vahvuuksistaan huolimatta Minä jättää olon näin kylmäksi.
Vaikka energisyys onkin Mertan käyntikortti, voisi kierroksia hillitä. Levoton tuotanto vilisee fillejä ja kerroksia, ja lopulta hyvätkin ideat hautautuvat – kuuntele vaikka Insomnian loppurutistus. Tarttumapintaa ei myöskään lyriikoista löydy, sillä tarjolla on kulutettua ja mielikuvituksetonta nihilismiä. Tasapaksuuden tuntua pahentaa solisti Juhis Kauppisen tapa tulkita kappaleita. Kuten iskevä Sun kanssasi ja jylhä Hiukkanen osoittavat, bändin rekisteristä löytyy paukkuja monisävyiselle sovitukselle. Ikävä kyllä Kauppisen suorittaminen koostuu lähes yksinomaan ryppyotsaisesta raspista.
Merta on potentiaalinen yhtye – se on ollut sitä jo alusta lähtien. Nyt sen on mietittävä, mistä luopua ja mitä lisätä, jotta tuo potentiaali pääsee oikeuksiinsa.
