Viehätyin jo taannoin nähdessäni Itä-Hollola Installaation livenä. Kitarointi muistutti suuresti fanittamieni My Bloody Valentinen ja Dinosaur Jr:n meininkiä. Robert Ensio Niemistön toisella soololevyllä samat vaikutteet haamuilevat edelleen, mutta yleisesti liikutaan kuitenkin astetta herkemmissä atmosfääreissä.
Miekkosen tapa lähestyä maailmaa on kiintoisa. Sanoitukset kertovat kaunistelematta oleellisen ja sydänsuruihin voi upota tyystin. Hienosti rakennetut Sä luulit sekä Pieni lintu tuovat mieleen Elliott Smithin nyrjähtäneet sävelkulut. Rakkautta vain sanailee liikuttavan suoraviivaisesti peitsamolaisittain ja nautinnollisesti räjähtelevä Kiittää sua herättää henkiin rokki-Lennonin. Niemistö vääntää vakavatkin aiheet ovelaksi leikiksi. Ketunhäntä painuu syvälle kainaloon. Tunnelma on etäinen ja sisäänpäinkääntynyt. Ja sehän sopii, aina ei tarvitse päästä suorilta ihon alle.
Kokemuksen kruunaa äänialoja rikkova laulu, joka saa hulluusmittarit väräjämään. Albumi todistaa, että pienillä harkituilla epätarkkuuksilla syntyy juuri oikea pöhinä. Eikä musiikillisesta veljeilystäkään ole haittaa kun oma tyyli on plakkarissa.