Levyarvio: Satojen levytysten mies teki viiden tähden sooloalbumin – Olli Haaviston Collisions kattaa juurimusiikin laajasti

Olli Haavisto
Collisions
Texicalli

Vaikka pedal steel- ja kitaramestari Olli Haavisto on 1970-luvulta asti soittanut sadoilla levytyksillä ja ollut mukana useissa kokoonpanoissa, Collisions on vasta hänen toinen soololevynsä. Vaikka levyä on äänitetty eri paikoissa ja eri kokoonpanoilla ja tyylilajien kirjokin on mittava, sen henki on kuitenkin yhtenäinen; tekijä nappaa välillä muitakin soittimia käteensä, mutta jälki on silkkaa ollihaavistoa. Ja jos jollakin tulee yhdistelmästä Olli Haavisto ja pedal steel mieleen kaihoisa country, voi mielikuvan ainakin tällä levyllä tuupata syrjään. Kyse on juurimusiikista hyvin laajassa mielessä, mutta mitään karsinointia levyn suhteen ei kannata tehdä.

Laulua ei juuri kuulla, vaan pääosassa ovat soittimet. Harvoista lauletuista biiseistä mainittakoon The Boston Holler, jolla Chris Coten sanaton hoilotus varastaa välillä show’n. Pääosa biiseistä on originaaleja, mutta covereista pitää mainita Wigwam-standardi Marverly Skimmer (Friend From The Fields), joka esitetään alkuperäistä kunnioittaen, mutta hitaammin, pidemmin ja hartaasti. Muutenkin biisien kestot ovat viiden-kuuden minuutin luokkaa, mutta kuuntelussa melkein toivoo, että ne eivät loppuisi koskaan. Ainoastaan päätöspala Homecoming on lyhyt ja kaihoisa, sillä Haavisto on kaksin Pepe Ahlqvistin kanssa; biisi tuo erinomaisen levyn tyylikkäästi päätökseen, josta se on hyvä panna uudelleen soimaan.

Soitinten, erityisesti kielisoitinten juhlaa.