OLLI HAAVISTO: Pysäkkimusiikkia – Music For Bus Stops

Olli Haavisto luonnehtii levyn kannessa musiikkiaan sanomalla sen olevan "kokoelma vanhoja biisisuosikkejani, joita olen 'aina halunnut soittaa' sekä muutama uusi, tätä projektia varten tehty sävelle. Sellaisten soittajien kanssa toteutettuna, joiden kanssa olen aina halunnut soittaa…"

Näin varmaan onkin, mutta on tuo silti aika vaatimattomasti sanottu muusikolta, joka tämän debyyttilevynsä ilmestyessä on ehtinyt olla alalla liki 30 vuotta. Ja mitä onkaan näiden Ollin oppivuosien aikana tapahtunut? Mies on kasvanut poikkeuksellisen monipuoliseksi kitarataituriksi ja suorastaan virtuoosimaiseksi pedal steelin soittajaksi. Monikaan ei vastaavassa tilanteessa tyytyisi antamaan näin matalan profiilin lausuntoja, mutta Olli keskittyy vain olennaiseen: revittelyt ja hehkutukset on säästetty sinne minne ne loppujen lopuksi kuuluvat eli musiikkiin.

Herra Haavisto on ehtinyt kiertää muutakin kuin kitaran virittimiä, sillä hän aloitti uransa joulukuussa 1973 popyhtyeiden Suomen mestaruuden voittaneen Vanhan Isännän riveissä. Sen jälkeen hänen kitaransa, stilikansa, dobronsa ja kissalautansa ovat soineet muun muassa J. Karjalaisen, The Boysin ja Freukkareiden levyillä ynnä keikoilla. Niinpä ei ole ihme, että juuri Karjalainen ja Boysien ex-rumpali/laulaja Eero Raittinen ovat Pysäkkimusiikin vierailevia solisteja. Jii laulaa kantria ja Eppu bluesia, Olli soittaa sooloja ja kaikki on niin hyvin kuin vain olla voi. Levyn herkullisin tuokio on kuitenkin Tuomari Nurmion laulama, Markku Salon maukkaasti sanoittama Maalaisjuntti vaan – teräviä pieniä huomioita elämän suurista totuuksista.

Pysäkkimusiikkia on kaikkinensa taiten toteutettu ja tunnelmiltaan hyvin sympaattinen levy. Jotain sen tekijän tyylitajusta kertoo se, ettei kuulijalle tarjota pelkkiä instrumentaaleja – vaikkei niissäkään mitään vikaa ole – vaan Olli on ymmärtänyt monipuolistaa tätä ensilevyään kolmella persoonallisella laulajalla.