Säveltäjänä Pekka Toivosen teoksia on vaikea määritellä mihinkään musiikilliseen genreen kuuluvaksi, mutta niitä leimaa ehkä eniten häpeilemätön paatos. Se ilmenee monessa muodossa, elokuvallisesta impressionistiseen ja jopa romanttiseen. Pakahduttavat, välillä äyräiden yli vellovat tunteet ovat levyn läpi kulkeva punainen lanka, jota ajoittain sävyttää naivismi.
Levy kulkee soolopianoteosten hyvinkin strukturoidusta, klassiseen päin nojallaan olevasta ilmaisusta koko ensemblen kanssa soitettuihin sovituksiin, jotka vievät Toivosen jazzin pariin ja välillä jopa viihteelliselle polulle. My Space flirttailee smooth jazzin kanssa, mutta yhtye siirtyy viime hetkillä ilmaisuun, joka tuo mieleen spirituaalisen freen. For Elise avaa levyn ja nimellään tuntuisi viittaavan Ludwig van Beethovenin lahjaan jokaiselle maailman pianonsoitonopettajalle, mutta on enemmän velkaa Erik Satielle – paitsi että loppua kohden soitto lähtee laukalle. Eli usein tulee yllätys.
Kuten levyn avainteoksessa. Long Showerin saksofonilla soitettu päämelodia olisi kotonaan Miami Vicen – sen alkuperäisen tv-sarjan – ääniraidalla, mutta se on sovitettu tempoilevaan improvisoivaan taustaan. Kaaoksesta nousee jotain syvästi inhimillistä ja koskettavaa. Jotain häpeilemätöntä.