On olemassa monenlaista svengiä. Joskus svengiä ei tule edes sellaisena ajateltua. Dark Buddha Rising -yhtyeen hitaasti vellova rituaalijyräys saattaa aluksi pakottaa kaiken huomion tummaan intensiteettiinsä. Kun antaa aivojen kalibroitua verkkaisesti kuplivien kappaleiden kanssa saman aikakäsityksen piiriin, kudoksen rytminen imu ottaa vallan. Moukarimaisesti putoavien iskujen välillä on elastinen verkko, joka elää, hengittää ja svengaa.
Sekä yhtyeen että sen kappaleiden nimissä esiintyvä viittaus meditaation maailmaan ei ole tuulesta tempaistu. Raskaan psykedelian terävintä laitaa edustavan kvintetin musiikki tuskin avautuu, ellei sen äärellä edes vähän malta pysähtyä. M. Neumanin eteerisistä huokailuista sysisynkkiin loitsuihin valuvien lauluosuuksien ja massiivisena laavavirtana huohottavan kitarakudoksen on annettava vaikuttaa.
Itse ajattelen tällaista ilmaisua abstraktina taiteena, jonka pitää antaa virrata ja huuhdella tajuntaa. Vaikka joku jossakin tämänkin hienovaraisen hiljentymismusiikin kylkeen lätkäisee doomiin tai johonkin muuhun metallin alalajiin viittaavan tarran, unohda keino-otsikot. Mathreyata voi potkaista todella lujaa, riippumatta kuulijan omasta rikostaustasta tai uskontokunnasta.
