Levyarvio: Valtteina monipuoliset laulajat ja synkät sanoitukset – Mummin Kullat kuulostaa yhtenäisemmältä ja painostavammalta

Mummin Kullat
Pakko mennä bailaa
Luova

Mummin Kullat -trion kakkoslevy on Kulta-debyyttiä (2017) tyyliltään yhtenäisempi ja tiiviimpi seitsemän kappaleen kokonaisuus. Elektropopmausteet on haudattu, eivätkä PMMP-vaikutteet kuulu kitaristi-laulaja Veera Järveläisen lyriikoissa enää niin selvästi. Lähestymiskielto tuo mieleen 10-luvulle päivitetyn Kitkerät Neitsyet tai Värttinän.

Levyn akustinen folk-sointi on lähempänä bändin keikoilla kuultavaa. Mirja Hanikan sello dominoi syksyn halloween-kauteen sopivaa albumin nimikappaletta ja biisinä hitikkäimmäksi sovitettua Jessicaa lähes vintaasi- Apocalyptican tyyliin. Lopputekstitkappaleeseen lainattu muinainen iskelmämelodia jää levyn tauottua päähän kiusallisesti soimaan.

Persoonallisen matalaäänisen nasaalilaulajan ja kahden korkeammalta vetävän hentoäänisemmän laulajan stemmat ovat Mummin Kultien toiseksi vahvin valtti. Se vahvin valtti on Järveläisen synkät sanoitukset, jotka raskaampien ja riisutumpien sovitusten ansiosta kuulostavat aiempaa painostavammilta. Trion yhteydessä paljon puhuttu musta huumori on kuulijan korvien välissä. Kappaleissa toistuva gerbiili-teema kyllä huvittaa. Voinko jo mennä itkemään tuonne?