Matthau Mikojanin soolodebyytissä (Matthau Mikojan, 2008) oli tietyllä tapaa hyvinkin ennalta-arvattava pohjavire. Onhan noita rockbändistä eronneiden keulahahmojen linjattomia terapiahahmotelmia nähty ennenkin. Kun viimeisetkin itsekurin rippeet on saatu korvattua maailmoja syleilevällä itseluottamuksella, ei koskaan voi olla aivan varma, piileekö tuotannollisen kaaoksen takana ajatusta lainkaan.
Ehkä juuri siksi Mania For Lifen onkin niin helppo yllättää. Mikojanin soolotuotannon takana on kuin onkin ajatus, ja se on kakkoslevylle tullessa kirkastunut. Levy ei ole rähjäistä katurokkia tai poikkipsykedeelistä hapuilua. Se ei ole edes Popedaa. Se on poppia.
Mania For Lifen keskeisimmässä roolissa ovat kertosäkeet, joita toistetaan raivostuttavuuteen asti. Suurin osa kappaleista on sen verran tarttuvia, että voisin aivan hyvin kuvitella kuulevani minkä tahansa niistä radiosta päiväsaikaan. Toisaalta ne ovat myös sen verran kiehtovia, ettei minulla ole ollut vaikeuksia kuunnella niitä kotona yöaikaankaan. Kestää hetken, että sisäistää sen vivahteikkuuden, jonka levyn nokkela tuotanto kätkee sisäänsä.
Mania For Life on yhtälailla kiltti kuin röyhkeäkin. Se on Matthau Mikojanin näköistä musiikkia, jota ei liiemmin tunnu kiinnostavan, miten joku toinen tekisi saman.