Ei siitä pääse mihinkään, että Matthau Mikojan on rocktähti, vaikkei häntä jokaisen kaupungin kaduilla tunnistettaisikaan. Hyvän biisintekijän, tulkitsijan ja vetovoimaisen keulakuvan kolmannesta sooloalbumista tuskin muodostuu läpimurtoa kansan syvien rivien tietoisuuteen, mutta levyllä on hetkensä siitä huolimatta, että sitä vaivaa kovin negatiivinen pohjavire.
Albumin avausraita Candy Wraps edustaa tamperelaista meikkirockia tylsimmillään. Biisin sarjamurhaajasta kertova teksti ei myöskään jaksa kiinnostaa. Levyn henkilökohtaisemmilta kuulostavista lyriikoistakaan ei jää ainakaan Orange Moonin ja Got No Facen tapauksissa muuta kuin paskat fiilikset, sillä ne ovat vielä synkempiä. Santana-kitaroitu Plastic Trays on puolestaan pilattu liian raskaalla kertosäkeellä.
Hell Or High Waterin pari boogierock-lähtöistä kappaletta Mikojanin trio saa rullaamaan erittäin mukavasti. Krapulanjälkeisen päivän tunnelmissa etenevä nimikkobiisi on silti levyn parasta antia. Sen kuunneltuaan tekisi mieli laittaa autoon kasettisoitin ja nauhoittaa c-kuusikymppinen täyteen tällaisia biisejä kesäkeleillä soitettavaksi.