Tuomon ja Huban kakkoslevyt jäivät hieman esikoisia laimeammiksi. Janna taas onnistui kohentamaan tasoaan. Miss Saana & The Missionairesin esikoinen kohottaa riman niin korkealle, ettei Nicole Willis & The Soul Inverstigatorsin odotettu toinen albumi ylitä sitä ilman kunnon askelmerkkejä.
Saana-neiti kuvailee bändinsä musiikkia primitiiviseksi ja kursailemattomaksi. Edellinen määre on lievää liioittelua, mutta jälkimmäinen pitää kutinsa täydellisesti. Tämän hetken kovista amerikkalaisnimistä Eli Paperboy Reed ja Sharon Jones & The Dap-Kings ovat osuvimmat vertailukohdat. Miksei myös elokuvateattereista tuttu The Commitments, sillä soittajien rock-tausta kuuluu tiettynä kulmikkuutena – ja vallan myönteisessä mielessä. Asialla ovat vaihteeksi muut kuin stadisoulin ilmeisimmät epäillyt.
The Missionaires on topakka keikkabändi ja 13-henkinen orkesteri soi levylläkin muhkeasti. Saanan äänivarat soveltuvat konstailemattoman, etten sanoisi miehekkään, tanssisoulin esittämiseen. Vinyylilevyn mittaiselle albumille riittää kylliksi tasokkaita omia kappaleita. Last Nightin puheosuus töksähtelee ja What Kind Of Woman I Am venyy enemmän kuin paukkuu, mutta Slowlyn ja Fool’s Gamen kaltaiset onnistumiset painavat vaa’assa enemmän.