Tähän mennessä orkesterin jäsenet ovat rokanneet ja rytmitelleet muutamassakin hienossa turkulaisessa bändissä. Mutta eipä niistä sen enempää, sillä Moton kohdalla ei tarvitse tyytyä muistelemaan menneitä urotekoja. Tekijämiesten debyyttilevytys tanssii omilla jaloillaan.
Laulaja-kitaristi Kalle Taivaisen kappaleissa leppeä melodisuus ja ankariksikin äityvät riffit elävät sovussa. Laulunkirjoittamisen perusteet ovat hallussa, mutta lopullisesti Moto nousee keskisarjan yläpuolelle eläväisen bändisoundinsa ansiosta. Yhtye hengittää luonnollisesti sekä kepeissä soul-rytmeissä että tyrnävään autotallirokkaukseen intoutuessaan. Rento rullaavuus ja rouhea svengi tekevät keskinkertaisemmastakin sävellyksestä ylentävän kokemuksen.
Sanomista tulee 60-lukulaista autenttisuutta hakevasta tuotannosta. Se korostaa hienosti ilmavaa bändisoittoa kevyemmissä biiseissä, mutta paksummat riffittelyt kärsivät äänivallin ohuudesta. Levyn helmeksi nouseekin havaijikitaralla ja sähköpianolla lämmitetty hymyilyttävän kepeä Maui. Rokkaukset, kuten Track tai Eleven, potkivat varmasti parhaiten keikkavolyymilla.
Joka tapauksessa Moto ansaitsee aplodit soittaessaan rokkaavaa soul-musiikkia. Aina tarvitaan retkueita, jotka muistuttavat siitä, että saksofonilla, rhodes-pianolla ja conga-myllytyksellä juoksutettujen biisien ei tarvitse olla trendikästä ja munatonta nu-juppien kutumusaa.