THE NEPTUNES: Present… Clones

Loistavan N.E.R.D.-projektin jälkeen The Neptunesin uusi Clones-kokoelma ei tahdo lämmetä niin millään. Mutta se onkin jääkylmä ja laskelmoiva, silti pohjimmiltaan itsepäinen ja -tietoinen, kiusankappale. Clones on Pharrel Williamsin ja Chad Hugon portfolio; The Neptunes on heidän päivätyönsä.

90-luvun lopulla The Neptunes jätti hip hopiin leimansa Timbalandin ja Dr. Dren kanssa tuottaen Jay-Z:tä ja Noreagaa. Kelisin ja Nellyn kaltaisien artistien kautta oli helppo jatkaa radiopopin puolelle Britneyn ja Usherin kanssa, ja The Neptunes kasvoi popin kysytyimmäksi yhteistyökumppaniksi. Clones on heidän ensimmäinen omissa nimissä julkaistu kokoelmansa, ja se esittelee limittäin Bustan, Nellyn ja Ludacrisin kaltaisia vakiintuneita nimiä vuosien varrelta sekä The Neptunesin omia suojatteja, jotka tarjoavat polveilevan kokoelman parhaat hetket, kaikki uutta materiaalia. The Neptunes keskittyy virittämään vanhaa grooveaan, teräviä piccoloita ja suoria rytmejä, painostavia, meluisia koukkuja. Ja Pharrel laulaa, koska omalla levyllä voi tehdä mitä lystää.

Oma lukunsa on juuri se itsepäinen, kieroutunut puoli – N.E.R.D.-projektissa The Neptunesin studiobändinä toiminut mainio Spymob, jonka Half-Steeringiä seuraa yhtä lailla väärässä seurassa oleva The High Speed Scene mainiolla F**k N' Spend -rockillaan. Vieläkin riemastuttavampi on The Loser, uusi N.E.R.D.-raita, jolla vierailee uskomattomalla kadenssilla ihastuttava Clipse.

Mainittua Clipseä suositaan muutenkin, samoin Kelisiä, jonka Popular Thug -hitistä kuullaan levyn lopuksi Nasir Jones -aviomiehen kanssa äänitetty versio. On myös mielenkiintoista tarkkailla Pharrellin ja Hugon työskentelyä elämää suurempien hip hop -persoonien, kuten vankilasta vapautuneen Ol' Dirty Bastardin (nyk. Dirt McGirt) ja Noreagan kanssa. He eivät ole The Neptunes -mittapuulla järin menestyneitä, mutta näyttävät nauttivan tuottajiensa suurta luottamusta.

Kenties parasta tässä epätasaista musiikkia, varmoja hittejä sovittavassa duossa on juuri tuo poikkeuksellinen näkemyksellisyys, joka löytää keskitien verevän viihteen, siistin tuotteen ja tilaustyön väliltä. Heikoimmillaan se ei tarjoa kuin jälkimmäisen. Niin dominoiva The Neptunes -soundikaan ei ole, että sillä myytäisiin kahdesti ilman esiintyjää, persoonaa – jota Williams ja Hugo jumaloivat.