PANTERA: Reinventing The Steel

PANTERA
Reinventing The Steel
Elektra

Ennen levyn julkaisua uhottiin, että Reinventing The Steel palaa Vulgar Display Of Powerin tunnelmiin. Tuosta täysin uuden metallityylin aloittaneesta klassikosta on vierähtänyt kahdeksan vuotta. Saman verran on aikaa siitä ,kun Pantera pystyi tarjoamaan jotain todella omaperäistä ja veret seisauttavaa.
Cowboys From Hell loi standardin, jonka mukaan Vulgar kahta vuotta myöhemmin luotiin. Cowboysin metallikansalle tuomasta mielihyvästä kertoo erään ystäväni tieteellinen kokeilu, Domination-testi. Kun kodin viihdekeskukseen ollaan hankkimassa uutta laitetta, se on alistettava Domination-biisin rääkättäväksi. Jos koje läpäisee testin, se voidaan huoletta maksaa ja kantaa kotiin. Tulos ei voi olla kaukana absoluuttisesta totuudesta. Yhtä hyvin tuohon testiin soveltuu koko Vulgar Display Of Power, jota ilman 2000-luvun metalli olisi taatusti aivan erilaista. Menestyslevyn jälkeen Panteralle tapahtui luomisen suhteen kaikkein pahin mahdollinen. Se yritti kannatella yhtä keksimäänsä ideaa mahdollisimman pitkälle.. Far Beyond Drivenillä ruuvia kiristettiin äärimmilleen ja se aiheutti jumiutumisen: biisit olivat täysin samanlaisia. Silti levy pomppasi USA:n listaykköseksi. Reinventing The Steel osuu johonkin Vulgarin ja Far Beyond Drivenin välimaastoon, eikä niissä maisemissa ole liikkumavaraa ollenkaan. Uutuus siis tuhoaa The Great Southern Trendkillillä varovasti kokeillun uusiutumisen. Biiseissä oli variaatiota ja Downin Nolan vaikutusta, mutta jälkikäteen kuunneltuna sekään ei ollut tarpeeksi palauttamaan Panteran kunniaa. Miten siis voisi olla tyytyväinen Reinventing The Steeliin, joka uppiniskaisesti ja tietentahtoen romuttaa pienenkin ajatuksen uudistumisesta? Pantera ei uskalla muuttua. Panteran biiseissä on niin tiukat raamit, että riffit, laulutyyli ja sovitukset kuulostavat aivan liian tutuilta. Voimaa on takana aivan helvetisti, mutta täyteen iskuun ei päästä, kun vanhan kertaus on liian ilmeistä.
Onneksi Reinventing The Steelillä on vähän tarttumapintaa. Soundeja käänneltäessä on pysynyt järki matkassa, sillä Far Beyond Driveniä upottaneeseen kliiniseen lätkeeseen ei ole palattu. Uutuuden äänivalli on ihmismäisempi. Hellboundilla Phil Anselmo rääkyy ja ärhentelee niin vimmaisena, että loiston päivien paluuseen hetkisen jo uskoo ja levyn kärkibiisi Goddamn Electric esittelee, samalla kun ruhjoutuu hitaasti eteenpäin, southern-viboja ja elämän merkkejä niin paljon kuin vain voi koneentarkassa valvonnassa. Yesterday Don't Mean Shitkin paukauttaa munille, mutta sitten mennään liukumäkeä.
Panterasta on tulossa yhtye, jonka jäsenten elämä alkaa olla kiinostavampaa kuin itse musiikki. Phil Anselmon kaatuilu lavan takana, kauhuleffainnostus ja kauhutaloharrastus sekä black metal -kytkökset kiinnostavat enemmän kuin Reinventing The Steel. Ehkäpä levyn mielenkiintoisin piirre onkin kuva pitkän tukan ja parran kasvattaneesta Anselmosta. Iänikuiseen Venom-paitaanhan ollaan jo totuttu.