PETER GREEN SPLINTER GROUP: Reaching The Cold 100

Kaikkihan tuntevat Peter Greenin tapauksen, eikö niin? Alkuperäisen Fleetwood Macin kitaralegenda, joka sekoitti päänsä hapolla, menetti tiukan otteensa kitaran otelaudasta ja muuttui säälittäväksi kehäraakiksi. Noinhan se tarina suunnilleen menee.

Ehkä niin, ja Splinter Groupin toinen kitaristi ja biisintekijä Nigel Watson on varmasti kuuluvampi kepittäjä bändissä. Mutta siitä huolimatta, jos cd:tä tarkastelee ilman Greenin nimeen kohdistuvia odotuksia, se on aivan kelpo kappale brittiläistä blues-perinnettä. Vokalistina Watson ei omaa Greenin ääntä, josta huokuu väsyneen kuuloisena elettyjen vuosien karismaa. Kun Green vakuuttaa olevansa Dangerous Man, häntä haluaa uskoa, vaikka levykannen kuva ei vaikutelmaa tuekaan.

Viisihenkinen Splinter Group ei sorru kikkailuihin, vaan sen suhde musiikkiinsa on perinnehenkisen lämmin ja ymmärtävä. Materiaali on tasaisen varmaa työtä, josta varsinaisia huippukohtia on vaikea poimia esiin, mutta eipä mukana ole myöskään täyteraitoja. Green ei saa yhtään biisikrediittiä, mutta mukana seuraavalla bonus-ep:llä on uudet versiot miehen kolmesta vanhasta standardista. Black Magic Woman on niistä kiinnostavin, koska sillä on uskallettu poiketa alkuperäisen muotista, toisin kuin tarpeettomiksi kopioiksi jäävillä Green Manalishilla ja Albatrossilla. Neljäntenä pyöränä mukana oleva Otis Rush -pala It Takes Time on myös onnistunut. Antakaamme Peter Greenille vielä mahdollisuus. Hän on sen ansainnut.