En tiedä onko korrektia lähestyä näin painokkaasti synkistelevää levyä positiivisen kautta. John Maus on taitava käsityöläinen, joka tekee viihdyttävää musiikkia. Luulen ja pelkään, että hän on omissa ajatuksissaan paljon enemmän. Screen Memoriesin takana on epäilemättä valtava määrä kärsivällisyyttä, keskittymistä ja ymmärrystä 1970-80-luvun syntikkapopin keinovalikoimasta. Saksalaispulputukset, Suicide-minimalismit, varhaisgoottipaatokset ja popimmat tanssikierteet ovat kaikki suvereenisti hallussa.
Pintataso on Mausin tapauksessa musiikin nautittavinta antia. Ariel Pinkin soittokaverista sooloartistiksi ryhtynyt älykkö tekee soundiltaan ja sommittelultaan uskomatonta jälkeä. Synapornon ystävät saavat taatusti tästä sävärinsä jollakin tasolla. Mahdollinen syvempi sisältö – mitä se ikinä onkaan – lähinnä pelottaa. Ilmassa tuoksahtaa kokonaisvisio, joka saattaa pulpahtaa pintaan minä hetkenä hyvänsä. Auta armias, jos kohtalokkaana kumisevan baritonin hönkimistä lauseista alkaakin hahmottua viiltävän jäsennelty näkemys ihmisyyden umpikujasta. Totisen dystopiamehustuksen ja dekadentin tyylikkyyden yhdistelmä on aivan liian paksua lientä juotavaksi.