PIXIES: Indie Cindy

PIXIES
Indie Cindy
Pixiesmusic / PIAS

Tiedäthän hämmentävän tunteen, kun entinen rakastettu ottaa yhteyttä vuosien takaisen välirikon jälkeen ja ehdottaa tapaamista? Kahville, vaikka, mikäli kalenterista löytyy tilaa. Aluksi kaikki sujuukin kuin vanhoilla päivillä, mitä nyt muutama lisäkilo muistuttaa kuluneista vuosista. Hetken jutustelun jälkeen syyt yhteydenpidon lopettamiseen nousevat kuitenkin mieleen kummallakin osapuolella. Pikaisen kupposen ja hätäisen tekosyyn jälkeen sovitaan, että pidetään jatkossakin yhteyttä. Niin ei kuitenkaan tapahdu. Ikinä.

Indie Cindy on aivan kuin kuvailemani skenaario. Sori vaan, Pixies, mutta teitte minusta katkeroituneen exän. Ainuttakaan levyn kappaleista ei olisi 90-luvun alussa kelpuutettu edes yhtyeen b-puoliksi, ja Frank Blackin alati keskinkertaistuvilla soololevyilläkin on ollut parempaa materiaalia.

Toinen ongelma on jo nyt vanhentuneelta kuulostava kaikuisa ja kirkas tuotanto, joka on pyyhkinyt viimeisetkin rippeet Pixiesille olennaisesta ja satojen bändien kopioimasta ärhäkästä dynamiikasta. Levyn kuuntelu onkin vähän kuin katselisi Luis Buñuelin Andalusialaista koiraa ilman kohtausta, jossa tyynesti tuolilla istuvan naisen silmä halkaistaan partaveitsellä. Indie Cindy ei järkytä, kohauta tai liioin edes kosketa. Maanisuuden ja täydellisen itsehillinnän luomasta ristiriidasta ei ole enää tietoakaan.

Takarivistä on varmasti helppo huudella vuodenvaihteessa yhtyeen jättäneen, alati hämmentävän coolin Kim Dealin toimineen Pixiesin paskafiltterinä ja toisena primus motorina, mutta kyse oli tuskin missään vaiheessa siitä – olivathan Breedersinkin paluulevyt tuskaista kuunneltavaa. Ironista kyllä, levyn nimikkobiisissä kiteytetään koko albumi parilla rivillä: ”Put this down for the record, it’s more or less un-checkered / wasted days and wasted nights / made me a fucking beggar.”

Pixies on jo nyt ilmoittanut työstävänsä jatkoa yhtyeen maineen tahranneelle albumille. Hävettää jo nyt yhtyeen puolesta.

En ole vihainen, olen vain pettynyt.