RADIOHEAD: Album Box Set

Arvio julkaistu Soundissa 01/2008.
Kirjoittanut: Mikko Meriläinen.

Tuntuu absurdilta, että Radioheadin EMI-aika mahtuu näppärästi pieneen pahvilaatikkoon, sillä niin paljon yhtye näiden kymmenen vuoden aikana popmaailmaa mullisti. Boksiin on niputettu kuusi studioalbumia sekä I Might Be Wrong -live (2001) alkuperäispakkauksille uskollisiin pahvikansiin käärittyinä.

Arvio

RADIOHEAD
Album Box Set
Parlophone

Tuntuu absurdilta, että Radioheadin EMI-aika mahtuu näppärästi pieneen pahvilaatikkoon, sillä niin paljon yhtye näiden kymmenen vuoden aikana popmaailmaa mullisti. Boksiin on niputettu kuusi studioalbumia sekä I Might Be Wrong -live (2001) alkuperäispakkauksille uskollisiin pahvikansiin käärittyinä. Pieni lipsahdus on kuitenkin sattunut: Kid A:n (2000) cd:n alle kätketty taidelipare ei ole mukana. Sisällöltään yllätyksettömän laatikon julkaisu olisi ollut perustellumpi, jos mukaan olisi lisätty vaikka pari levyllistä b-puolia, mutta eihän EMI voi kaikkia rahastuskeinojaan kerralla haaskata.

On kuvaavaa, että paketin ensimmäinen ja viimeinen albumi ovat heikoimmat. EMI:n suojassa Radiohead muovautui Pablo Honeyn (1993) biisinkirjoitustaitoa vilauttelevasta, mutta suhteellisen kasvottomasta kitaraindiebändistä vuosituhannenvaihteen vaikutusvaltaisimmaksi popyhtyeeksi. Lopuksi se otti perusmainiolla, mutta jo ilmestyessään pettuleivältä maistuneella Hail To The Thiefilla (2003) pienen taka-askelen luovuudessaan. Mahdotonta sanoa, kuinka suuri vaikutus levy-yhtiöltä jättäytymisellä oli asiaan, mutta Radiohead on ensimmäisellä EMIn jälkeisellä albumillaan In Rainbowsilla (2007) jälleen huikeassa vireessä, kuten oli Thom Yorke toissavuotisella  The Eraser -soolollaankin.

The Bends (1995) on sävellyksellisesti ehkä vahvin Radiohead-albumi, ja selviä vihjeitä tulevasta oli jo kuultavissa isoja dynaamisia hyppyjä hyödyntävässä tuotannossa. OK Computer (1997) ei enää yhtään enempää hehkutusta kaipaa, mutta nyt kun sen vaikutusvaltaisuus on moneen kertaan todistettu, levyn merkityksellisyys tuntuu vain kasvaneen. Ja kuuntelutauon jälkeen se saa edelleen aikaan huikeita tuntemuksia – esimerkiksi Thomin kohoava ulina Let Downin keskellä kuljettaa jonnekin todella kauas.

Vaikka lämpimästi sykkivän Kid A:n (2000) ja sen jopa vaikuttavamman jatko-osan Amnesiacin (2001) uraauurtavuutta liioiteltiin aikanaan hurjasti, ei Radiohead ilman niitä olisi nykyisen kaltaisessa visionäärin maineessa. Ne sisältävät mielikuvituksellisesti elektronisilla äänillä leikitteleviä, paikoin paloiksi pilkottuja popbiisejä, jotka ovat taidemainettaan helpommin lähestyttäviä. I Might Be Wrong osoitti, että studiovelhot ovat melkoisia maagikkoja myös livenä. Etenkin Like Spinning Platesin ja Dollar And Centsin livesovitukset tekevät vaikutuksen.

Arvosana kuvaa siis ainoastaan tätä boksia. Onhan se esineenä ihan nätti, mutta kalpenee kuin taululiitu jauhopurkissa verrattuna postimiehen juuri tuomaan In Rainbows -discboxiin.

Lisää luettavaa