RADIOHEAD: Hail To The Thief

RADIOHEAD
Hail To The Thief
Parlophone

Radioheadin uusin levy Hail to the Thief asettuu kahdesta edellisestä levystä reilusti OK Computerin (1997) suuntaan, joten uudistusten aika on ohi. Thom Yorke jopa laulaa joka biisin, eikä edes robotin äänellä. Kitaraakin saa jälleen soittaa. Toisaalta, elektroniset "Warp-kauden" elementit ovat varsin voimakkaasti läsnä. Bändi soittaa kenties paremmin kuin koskaan, joten kaikki lienee siis kunnossa? Ei aivan. Kid Asta (2000) ja Amnesiacista (2001) voi olla mitä mieltä haluaa, mutta yllättävyyttä ja hämmentävyyttä levyiltä ei puutu. Bändisovituksiin ympättynä koneistus menettää mielenkiintonsa. Hail to the Thiefin ohjelmoinnit eivät ole kovin kaksista rupsutusta. Kaukana on Pyramid Songin ajasta ja paikasta vapaa dadaistisuus.

Kyseessä ei myöskään ole paluu kitararockin virstanpylväiden The Bendsin (1995) ja OK Computerin jäljille. Näiden kahden levyn merkitystä nykyiselle kitararockille ei voida yliarvioida. Ilonhetket ovat nyt kuitenkin kitararockin ystävillä liian harvassa. There There on levyn pisin biisi (5:21) ja ilmiselvä valinta ensimmäiseksi singleksi, vaikka biisi ei ole lähelläkään bändin parhaimmistoa. Radioheadin tapauksessa kappaleiden mittojen karsiminen neljän minuutin paikkeille vääjämättä syö Jonny Greenwoodin pelitilaa, hänelle tyypillistä pehmeän kitarasoundin hyökkäävyyttä kuulisi mielellään enemmänkin. Levyn parhaimmistoa ovat Scatterbrain ja etenkin Where I End and You Begin, joka kuulostaa hämmentävän paljon Fools Goldin aikaiselta The Stone Rosesilta, aina laulua myöten. Ainoa levyn biisi, jonka äänittäisin mökkikasetille, jos sellaisia harrastaisin.

Miten Radiohead on tähän pisteeseen ajautunut? Kun kyse on englantilaisista, on otetteva huomioon se, että maa on edelleen voimakkaasti luokkayhteiskunta. Myös englantilaiset bändit ovat luokkasidonnaisia ja se näkyy ja kuuluu. Harvassa ovat bändit, joilla olisi yhteiskunnallisesti heterogeeninen tausta. Radiohead on keskiviivan yläpuolelta, perheillä on tukevat taustat ja herroilla yliopisto-opinnot takataskussa. Vanhoina aikoina se johti siihen, että runoilijat ja kirjailijat ajautuivat Englannista ulkomaille luovuuttaan harjoittamaan, pakoon tukahduttavaa luokkayhteiskuntaa. Rockmusiikissa näyttää perinne jatkuvan siten, että kun vakavaraisista piireistä oleva yhtye kohtaa menestyksen, vene käännetään ympäri. Ei haluta stadionsuksia. Hiihdetään vastakarvaan. Tehdään "vaikeita" levyjä, tehdään mitä "oikeat taiteilijat" tekisivät.

Radioheadilla ei siis ollut vaihtoehtoja OK Computerin jälkeen. Thom Yorken oli pakko muuttua ja poistua, hän ei selvästikään halunnut Stipen tai Bonon asemaan. Vieraantumisen ja vieraannuttamisen tarve oli täysin sama kuin trendiläisillä yhdenmukaisuuden paine. Englantilaiset määrittelevät tahtomattaankin muiden ja omatkin tekemiset sosiaalisen tai muun arvoastetikon mukaan. Se on politiikkaa, sisäistä politiikkaa.

Hail to the Thiefiä on mainittu poliittiseksi levyksi, mutta sitäkään se ei ole. Se ei tee levystä poliittista, että levyn nimi napataan politiikon puheesta tai sanoissa mainitaan presidentti. Yorken sanoituksissa iäti läsnä oleva uhka on nyt kuitenkin selkeästi ulkoapäin tulevaa, sisäiset riivaajat ovat ilmeiseti hiljenneet ainakin hetkeksi. Thomilla on perheenisänä useassa laulussa huoli tulevaisuudesta, mutta tämän pahempaa pamfletin heiluttelua ei levyltä juuri löydy. Levyn päätösraidalla A Wolf at the Door "susi" vaatii lunnaita: "I keep the wolf from the door/he calls me up/calls me on the phone/tells me all the ways that he is going to mess me up/steal all my children if I do not pay the ransom/I will never see him again if I squel to the cops."

Radiohead on silti lahjakkain brittiyhtye viimeiseltä kymmeneltä vuodelta. Hienoa on se, että edelleen voi nousta yhtyeitä, jotka tekevät muuta kuin CV-rokkia, jalostavat yhtä levyä ja biisiä. Thom Yorkella on enemmän avaimia nipussaan näihin oviin kuin kollegoillaan yhteensä. Hail to the Thiefillä paistaa kuitenkin liiallinen itsetietoisuus, oma menneisyys määrittelee liikaa valittuja ratkaisuja. Summataan edelliset levyt ja saadaan olio, joka ei ui eikä lennä.

Oikeat pioneerit ja suunnannäyttäjät suuntaavat aina eteenpäin. The Beatles 60-luvulla ja Bowie 70-luvulla olivat aina kaksi askelta seuraajiensa edellä. Taka-askeleet otetaan vasta uran ehtoopuolella.