Levy-yhtiö lyö yli liittäessään RJD2:n nimen Brian Wilsonin ja Stevie Wonderin seuraan: ”Tällä levyllä RJD2 astuu enigmaattisten lauluntekijöiden ja tuottajien pantheoniin.” Noinkohan vaan?
Popmaailman lait eivät toimi samalla tavalla kaikkiin suuntiin. Jos vaikka The Shins -yhtyeen pomo James Mercer väsäisi kellarissaan kokeellisen hiphop-albumin, sille luultavasti naureskeltaisiin selkäreppupiireissä. Kun underground-hiphopin juhlituin tuottaja – ainakin oman yhteisön ulkopuolella – kurkistaa perinteisen pop-ilmaisun puolelle, häntä pidetään liki renessanssinerona. Suvaitsevaisuudestako siinä on kyse? Vai jostain monimutkaisemmasta koodista?
Jos 30-vuotiaan Ramble John Krohnin harmoninen poplevy olisi yhtään parempi tai persoonallisempi, siitä keskustelu sujuisi helpommin. Olennaista ei liene se, miten nätisti laulava RJ tulee toimeen popin sääntökirjan kanssa, vaan se, mitä uusia oivalluksia hän tuo mukanaan. Siihen The Third Handin söötti ilmaisu ei vastaa. Merkitykset ja löydöt ovat siis enemmän henkilökohtaisia kuin musiikista välittyviä.